MAROKKO

Hei kaikille teille epäilijöille, jotka luulitte ettemme selviytyisi reissustamme joutumatta Isisin vaimoiksi tai joutumatta haiden kitaan.

Voin iloksenne kertoa, ettei tähän tullut edes pelkoa. Ei vaikka lähtöä edeltävänä iltana vielä kauhuissani googlailin kuinka kaikkia huiputetaan sama se missä he olivat. Luin kuinka kaikkien vaalea hipiäisten täytyisi käyttää huivia pärjätäkseen Souk El Hadin lävitse, ja kuinka tästä varatoimenpiteestä huolimatta tulisi jatkuvasti pysäytellyksi ja ahdistuneeksi kaikesta saamastaan huomiosta. Näistä syistä vielä juuri ennen ulko-oven sulkemista kipaisin hakemaan mustan pelastukseni, eli ”päähuivini”. 

Vielä Pariisin lentokentällä mietin kuinka paikalliset reagoivat siihen, että kapean huivini (vaiko vain ison pääni) takia hiuksia saattaa pilkottaa tämän alta. Enhän minä nyt täytenä untuvikkona osaa, saati uskalla, kiinnittää huivia nuppineuloilla. Pianhan päänahkani olisi täynnä pienen pieniä reikiä ja tunnelma olisi niin kireä ettei siihen pelkkä verensokerin nostokaan auttaisi. (Trust me, verensokeri alhaalla on jo huono juttu niin tämä olisi suorastaan katastrofi tilanne.)

Saavuimme kentälle, jossa saimme olla yllättävän rauhassa. Edes siihen, että Aliisa kaiveli satasia rintaliiveistään ei kiinnitetty huomiota. Olimme hämmentyneet. Ainoa hetki, jolloin saimme ylitarjontaa ja kiinnostuneita katseita oli se kun menin avoimesti pällistelemään kahta vierekkäistä rahanvaihtokioskia. Heillä pirulaisilla olikin täsmälleen samat hinnat ja jouduin ratkaista pelin ent-ten-tent-ten lorun avustuksella. 

Sieltä sitten laadukkaan (yllätykseksemme erittäin länsimaalaisen) vessakokemuksen jälkeen suuntasimme etsimään kyytiämme. Taas olimme huulet pyöreinä kävellessämme ulko-ovien lävitse, edessämme seisoi pitkä liuta arabien näköisiä miehiä, jotka kaikki olivat hiljaa. Hiljaa, vaikka heidän edessään seisoi kaksi nuorta hieman ehkä räjähtäneen näköistä pohjoismaalaiset piirteet omaavaa tyttöä pikkureppujensa kanssa. Siinä tilanteessa emme tienneet oliko syynä se, että viimeisestä suihku-hetkestämme oli vierähtänyt jo yli puolitoista vuorokautta vaiko se ettei se vain kuulunut maantapoihin. Joka tapauksessa löysimme kuskimme joka ”riemukkaasti” vilautteli Moroccan Surf Adventuresin kylttiä, ja menimme odottamaan kolmatta saapuvaa henkilöä vanhan mersun takapenkille. 

”Kelaa, me ollaan nyt Afrikassa”

Jännäilimme, kuka lennoilta saapuvista henkilöistä oli menossa millekkin surfficampille. Eniten kuitenkin pohdimme, kuka meidän kanssa tuleekaan samaan kyytiin; onkohan se tyttö vai poika, onkohan se hyvä surffaan, mistäköhän se on kotoisin… Sitten päässä alkoi pyöriä ajatukset siitä millaisiakohan tyyppejä campilta jo löytyy, onkohan ne suurin piirtein meidän kanssa saman ikäisiä, kuinkakohan monta on meidän kanssa samassa ryhmässä, millaisia opettajia löytyy…

Autoseuraksemme campille saimme kauniin ja mukavan kanssa vaaleaverikköisen naisen, matkalla tosin ei vielä selvinnyt, että hän oli tuleva jooga-opettajamme. Hänen tunneillaan, joilla joskus saattoi olla niin rentoutuneessa tilassa, että kuolakin vain virtasi suun avatessaan. Tällöin saattoi myös joutua epätoivottuun tilaan, jolloin ei pysty hallita naurun remahduksiaan ja näin ollen nauraa kova äänistä naurua joka kerran, kun katsahtaa joogakumppaniaan. Voi myös olla, että tässä tilassa saattoi joutua tekemään joogaliikkeensä hullunkurisessa osassa mattoa peitelläkseen kuolajälkensä, etteivät muut 

luulisi sitä pisulorahdukseksi.

Ei mennyt päivääkään, kun jo tunnettiin olomme kotoisiksi uudessa lempparimaassamme. Eikä ainoana syynä tähän ollut Pariisin kauheus, vaan ne kaikki ihmiset jotka meitä odottivat paikassa, jota kutsuimme kodiksi seuraavat yhdeksän päivää. Vastassamme oli Momo ja Den, jotka ottivat meidät avosylin vastaan ja kertoivat että tulisimme tuntemaan itsemme osaksi perhettä täällä ollessamme. Ja niin me totisesti tunsimme. Enkä olisi parempaa lomaperhettä itselleni osannutkaan kuvitella. Kaikki vaan natsasi. Se olikin meidän kaikista ehdottomasti lemppari kohta koko reissussa, ihmiset joihin pääsimme tutustumaan. Saatiin vaihteeksi junnurooli, oltiin taas kaikkein nuorimmat. Mutta ehkä se on vaan positiivista, ollaan siis ilmeisen fiksuja, jos soluttaudutaan muiden joukkoon näinkin saumattomasti.

Fiksuutta on myös se, että tiivistän seuraavaan kaikki huippuhetkemme, koska muuten tästä jorinasta tulisi niin pitkä, että lukisitte sitä vielä ensi viikollakin:

• Ehkä hauskinta kaikista, Aliisalta lohkesi pala toisesta etuhampaasta. En sano varmaksi, etteikö se olisi tapahtunut käsillä seistessä itse laudan päällä, mutta minun korviini kantautuneiden huhujen mukaan tämä äksidentti tuli liian rajun pesukoneohjelman seurauksena.

• Marokosta voi löytää vuohia puusta, kuten Aija löysi kerran yhden. Lewis tosin oli saanut haltuunsa valokuvan, jossa samassa puussa oli jopa viisi kappaletta vuohia.

• Jokainen campilla ruokaileva sielu tuli varmasti viikon sisällä syöneen pullollisen oliiviöljyä, kiitos tästä Momon ja hänen intohimonsa öljyihin (hyvänä kakkosena tulivat suola sekä Aliisan suosikki yrtti: korianteri).

• Kiinalaiset kuulemma syövät koirien lisäksi myös kissoja (ja heittelevät niitä). Heidän nimensä myös aina tarkoittavat jotakin, Aija on elegantti ja Aliisa on kaunis.

• Jalla Jalla

• Opittiin hassuja faktoja Marokosta. Sen lisäksi, että sieltä ei pääse pois jos ei ole lentokoneen tarkastuskortit tulostettuna niin siellä ei saa myöskään ajaa ”turismi-autoja” jos on turisti. Se on vain paikallisille suotu etuoikeus ja muuten poliisit tulevat sakkojen kanssa perään.

• Duckman saattaa olla myös Dakhman. Ehdimmekin jo ihmetellä Momon veljen nimen erikoisuutta.

• Kaikki pähkinämyyjät rannalla ei sairastakkaan Tourettea. Wat tarkoittaakin pähkinää ranskaksi, se tosin erehdytettävästi kuulostaa sanalta what, ja vaikuttaa pakonomaiselta kuullessaan sen epäluonnollisissa tilanteissa.

• Marokkolaiset sanoo olohuoneitaan (jossa sijaitsee super coolit seinän vierustaa mukailevat ”sohva”-tsydeemit, jotka mekin aijotaan joskus tulevaisuudessa rakennuttaa koteihimme) salongeiksi.

• Harrastimme myös kielitieteilyä. Miksi Suomessa sanotaan kananmuna eikä vain muna kuten englanniksi? Saimme kuulla tästä hieman naljailua, ettemmekö tiedä kenen munaa syömme ilman spesifiointia, mutta pian saimmekin maittavan kostomme. Miksi britit sanovat kananugetti eivätkä pelkästään nugetti? Ha, siitäs saitte.

• Mutta Chicken Nugett on kyllä hyvä nimi koiralle, varsinkin jos koira näyttää vähän nugetilta.

• Täytyy muistaa, ettei vesi suihkussa ole itsestään selvyys. Aina sitä sieltä ei löydy. Tai kraanoista.

• Jos on kotoisin Belfastista, henkilö saattaa puhua överi nopeasti ja super vaikealla aksentilla. Siksi välillä on helpompi vain jättää kyseisen henkilön tarinointi kommentoimatta, kysyä sitä heti perään Aliisalta ja todeta ettei kummallakaan ole käryä mitä heille juuri selitettiin.

• Kokatessa voi myös jorata. Parasta onkin kun suuri osa kämppiläisistä on hääräämässä Momon tiellä ja tanssimassa ympärillä.

• Marokkolaisissa tietokoneissa on hankalat näppäimet. Sekä saksalaisia IT-asiantuntijoita kannattaa kuunnella kun kyseeseen tulee tietokoneet tai kuukupit, oikeastaan mikä tahansa muu kuin kameleiden sylkeminen.

• Suomalainen sana kärrynpyörä, on monien ulkomailaisten korvaan kiehtova.

• Unelmien hippiauto saattaa löytyä Marokon rannoilta.

• Marokkolainen räppi kuulostaa hyvältä, ne perinne laulut ei niinkään. Varsinkaan hieman ranskaan ranskalaisen tytön laulama ahtaassa autossa, jonka kyydissä on yksi henkilö liikaa. Varsinkaan silloin kun kyseinen tyyppi hytkyy musiikin tahtiin.

• Pedro oli super hauska (vaikka hänen kaverinsa olivatkin vähän kummallisemmasta päästä), tässä muutama suoralainaus häneltä: ”I know I have a bit belly but still I don’t need to have a table to surf with”, ”We could eat lunch on top of this”, ”I mean it, really”

• Almondbutter saatetaan viedä turvatarkastuksissa Ranskassa, vaikka se olisi mennyt moitteettomasti läpi Marokon päässä. Aina ei näköjään auta, vaikka yrittäisi selitellä tussilla lasipurkkiin kirjoitettua 100 ML tekstiä sillä, että se löytyi siitä jo ostaessani sitä Soukista. Tilannetta ei myöskään auttanut se, että kehui tuotetta todella herkulliseksi ja koettaessa muuttaa tarkastajien mielikuvaa voista hilloksi. Älyköt tosin eivät olisi ojentaneet sitä heille käteen heti kättelyssä, kuten joku Aliisa niminen saattoi tehdä…   
• Tiedoksi niille jotka Aliisan kanssa haluavat pelata joskus pingistä. Älkää. Hän pelaa pelaa väärillä säännöillä. Marokkolaisen korttipelin säännöt hän tosin handlaa. 

Ainiin ei tästä kirjoitelmasta ilman katkelmaa tästä etukäteen kuumottaneesta paikallisesta markettipaikasta päästä. Tämä kun oli ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, varsinkin jos haki jännitystä elämäänsä. Me emme sitä hakeneet, mutta saimme kuitenkin. Pysähdyimme joka toiselle kojulle, koska olimme super-huonoja sanomaan ei. Mutta miten sitä olisi osannut sanoa ei, kun kaikki olivat niin innoissaan päästessään kahden vuosikymmenen jälkeen puhumaan suomea. Ja olimme innoissamme mekin. ”Halpa hinta, ei rahaa!” Istuimme tyytyväisinä odottamassa herkullista teetämme, ensin kun olimme varmasti maksaneet vähintään kolminkertaisen hinnan siihen nähden mitä siitä olisi pitänyt (edes länkkärinä) maksaa. No juuri ennen teen saapumista saapuikin jotain odottamatonta, emme olisi nimittäin edes kyseisen herran omistaman kilpikonnan jälkeen odottaneet, että häneltä löytyy puljustaan koko eläintarha. Yhtäkkiä Ruthin kädellä kävelee kameleontti, ja kaikki pelästyimme niin että se kuultiin varmaan myös markettien viimeisellä sisäänkäynnillä. Eläimelliset järkytykset eivät tosin pääty tähän.

Sen jälkeen, kun eräs herrasmies oli johdattanut meitä kojulta toiselle; välillä syöden sardiinia suoraan grilliltä repien sormin nahan pois päältä, välillä taas antaen älyhaasteita ”itse” rakentamansa laatikon parissa ja tosiaan ehdittiinhän me visiteeraamaan hänen ystävänsä kahvilassa käsipesullakin. Kaiken tämän jälkeen pääsimme taas jatkamaan matkaamme pisteessä, johon häneen törmäsimmekin eli avokadokojulta (jossa oli ainakin täydellisen ulkokuoren omaavia avokadoja). Ohittaessamme pähkinä ja taatelikojut teimme tiukan käännöksen vasemmalle. Virhe, virhe, virhe.

Ensiksi ihastelimme pikkuisia kanoja, puluja, tipuja, kukkoja mitä lie lintuja siellä olikaan. Samalla tosin kauhistelimme heidän ahtauttaan, sillä joissain häkeissä tilat olivat niin pienet, että linturaukat joutuivat pitää nokkiaan ulkona häkeistä että pystyivät sulloutumaan sisään. Eikä lintujen terratorio rajoittunut pelkästään häkkeihin, joita oli enemmän kuin paljon. Niitä löytyi myös lattialta. Käytännössä lintumyyjät seisoivat kanalassa. Näiden kanaloiden sisällä tosi oli laitteita joita kanat eivät varmasti ikinä halunneet tulla keksityksi. Emmekä tosin mekään… Kävelemme tyynesti tällä kanalakäytävällä, kunnes kuulemme omituisen äänen. Se ei ollut meille tuttu, mutta kuulosti erehdyttävästi joltakin sahalta. Katsomme oikealle ja näemme miehen tunkevan kanaa johonkin laitteeseen. Ei tarvittu edes sanoja vaan sekunnin sadasosassa käännyimme kaikki kannoillamme ja lähdimme laukkaan. Järkytys. Eikä ollut kaukana etteikö Aliisa ja Ruth olisi lähtenyt lopettanut kanan syönnin ja ruvenneet Aijan kanssa sisariksi fishetarianieksi, jos käytetään Momon itse kehittelemää lingoa. 

Jaoimme järkytyksemme kaikkien kanssa päästessämme takaisin talolle, jossa Momo ilmoitti laitteen olevan sulkien poistaja sekä sen että lintu oli jo kuollut sinne joutuessaan. Epäilemme vieläkin tätä tarinaa vahvasti, ei sulkien pelkkä sulkien poisto voinut kuulua niin pitkälle, vielä toiseen päähän käytävää. Oli miten oli, tarina linnun osalta hyvinkin surullinen. 

 Tässä vielä tunnelma kuva pikkukalastaja kylästä, jossa oli hullun kokosia kaloja. Mentiin tönöttään kalastajien tientukkeeks, mutta oli ne niin isoja että sen vuoksi niin saatto tehdäkkin. 

Bssahhaa O Raha kaikille, se tarkoittaa melkeinpä mitä tahansa positiivista ilmausta arabiaksi. Tässä yhteydessä toivotan sen avulla kaikille kaunista päivän jatkoa.