Punta Cana, Dominikaaninen Tasavalta

Viimeinen etappimme Punta Cana, vai pitäisikö sanoa Punta Kakka ei ollut ihan meidän kuppimme teetä. Syitä tähän löytyy useita.

1. Emme ole passiivisia maassa makoilijoita. Ja oikeastaan siihen kaikki aktiviteetit täällä rajoittuikin, jollei sitten halunnut maksaa itseään kipeäksi erilaisilla turistiretkillä.

2. Suuret massat venäläisiä. Tai pikemminkin se, että sen takia meitä erehdyttiin aina luulemaan osaksi heitä. Harva tosin tuntui tietävän missä Suomi edes sijaitsee.

3. Överi kalliit hinnat. Kaiken kukkuraksi täällä kusetettiin kiskurointien lisäksi joka välissä lisää. 

4. Muutaman kovan sadekuuron vuoksi kadut tulvivat, niin että perheen pienimmät olisivat siihen päässeet uimaan. Kengät kastui. Sukat kastui. Tällä hetkellä alkuperäisistä kuudesta parista on jäljellä kaksi, koska niiden käsinpesu on yhtä toivotonta kuin kunnon ruisleivän löytäminen Ruotsista.

5. Tapasimme suomalaisia. Ehdimme jo elää kuplassa josta ei löytynyt yhden yhtä perkeleen hokijaa (toistemme lisäksi tietty), mutta ei, viimeisenä iltana tämä illuusio murtui.

6. Välinpitämättömyys on vallannut kaupungin. Tämä oli roskaisin ja epäsiistein kaikista kaupungeista joissa vierailimme. Tai edes niistä joista pyyhälsimme ohitse bussilla. Olimpa todistamassa sitäkin tilannetta, kun siivooja kylmän viileästi kaataa kaikki roskakoriin heitetyt paperit alas pöntöstä. Ja tämähän on ehdottoman kiellettyä ympäri maata. 

Yksikin kokonainen päivä täällä on liikaa. Menkää mielummin muualle, sillä tämä on kaikkea muuta kuin Dominikaaninen Tasavalta.

Santo Domingo, Dominikaaninen tasavalta

Pysähdyksen maanpääkaupungissa oli tarkoitus olla lyhyt, tylsä ja yksitoikkoinen, mutta se kehkeytyikin olemaan kaikkea muuta. Okei okei lyhyehköhän se tuppasi olemaan, mutta silti kolme kertaa odotettua pidempi.

Saavuimme siis pitkän bussimatkan päätteksi paikallisen bussiyhtiön linja-autoasemalle, jonka jälkeen päämääränä oli löytää toisen yhtiön asema päästäksemme toivottuun päämäärään, eli turistihulluutta Punta Canan ympäristössä. 

Lähdimme rauhassa kävelemään, yrittäen pysyä paikallisten tahdissa isoja teitä ylittäessä. Kukaan autoilija kun ei tuntunut noteeraavan suojateitä ja tieliikennesuunnittelija oli unohtanut laittaa valot kävelijöille. Onneksi olemme ripeäkinttuisia niin päättäessämme ja suoriuduimme tehtävästä kohtuullisin arvosanoin.

Olimme luovuttaneet jo nopean vaihtomme suhteen, kunnes tajusimme olevamme lähellä seuraavaa etappia ja aikaa lähtöön löytyi kellosta vielä runsaan vartin verran. Yritetään. Kyllähän me nyt siihen keretään. 

Siitä lähtikin päivän kovin urheilusuoritus käyntiin. Ensin reipas kävely muuttui pikakävelyksi, jonka jälkeen tämä taas on-off tyyppiseksi juoksuksi vajaan kolmenkymmenen asteen lämpötilassa paikallisten huutelujen kannustamana ja vielä kaikki roinamme selässämme. Onneksi olimme kuitenkin lämmitelleet heti aamutuimaan rinkkojen kanssa kävelyä reippaillessamme muutaman kilometrin verran auringonnousun aikaan.

"Juostaan juostaan. Me ehitään siihen!"

"Okei, ei me ehitä."

"Me ollaan ihan lähellä. Pari korttelia enää, nyt mennää!"

"Ei me päästä tästä tiestä yli, luovutetaan suosiolla."

"Kello on jo minuuttia vaille."

"Se on kun kääntyy tästä vasemmalle, nyt täpöö!"

"Tuola se bussi on!!!! JUOSTAAN!!!"

Ja bussihan sielä olikin. Viittoi sisään, ja mehän ryntäsimme. Kuski pälättää espanjaa, ymmärrämme ainostaan sanan matkalippu. Mitäköhän hän selittää? Ja miksi olemme ainoat matkustajat koko bussissa? Aivan sama, me ehdimme ja muulla ei väliä.

Tunsimme itsemme voittajiksi. Löimme yläfemmoja hikisinä, mutta onnellisina ja hymyilimme kuin hullut. Kannatti juosta.

Tämä onnen tunne vaihtui pian taas suureksi hämmennykseksi, ja itsensä ruoskinnaksi espanjan opettelun laiminlyönnin suhteen. Ajamme risteyksen yli, jonka jälkeen pysähdymme. Kuski puhuu ja puhuu, kaikki mitä ymmärrämme on että lippu pitää ostaa ja jotakin kolmesta. Miksi kolme? Kello on nyt yksi, matkaajia kaksi ja lipun pitäisi maksaa 400pesoa; joten miksi hoet "tres" "tres"? 

Pian totuus valkeaakin. Myöhästyimme bussista, johon luulimme ehtineemme ja olimme kaksi tuntia etukäteen siinä, jolla lopulta tulimme matkaamaan. Ei siinä auttanut muu kuin viskaista reppu niskaan, ja lähteä tutkimusmatkalle Christofer Columbuksen veljen perustamaan kaupunkiin. 

Lähdimme kävelemään rannan suuntaan, ihailimme meille mysteeriksi jäänyttä suurta ja upeaa rakennusta kun yhtäkkiä rivistössämme seisoi kolme ihmistä kahden sijasta. Joukkomme jatkoksi oli tullut Key; Punta Canasta kotoisin oleva poika valokuvaaja poika joka puhui englantia mui poco. 

Ensin oletimme hänen auttavan meitä teiden ylityksissä (trust me, se ei ole niin helppoa kuin luulisi), mutta hän tulikin kauhistelemaan kanssamme sitä roskien määrää joka Playa de Güibian rannalta löytyi. Jaahas, hänestäkö tuli paikallisoppaamme?

Aliisa toimi puhemiehenä, kuten yleensäkin vieraiden tullessa meille puhumaan. Hän on sosiaalinen luonne. Key ohjeisti meidät mukavaan ravintolaan, morotteli, ja lähti jatkamaan omaa matkaansa.

Istuimme alas ravintolan terassille ja rupesimme selailemaan listaa. Etsin sanoja, jotka tiesin ja joidenka perusteella pystyisin muodostamaan kuvaa annoksen sisällöstä. Ihmettelin Aliisan espanjan kielen taitojen kehitystä, kunnes selvisi hänellä olevan englannin kielinen lista. Kai olen jo niin ruskea, että menen paikallisesta läpi.

Päädyimme tilaamaan smoothiet. Joimme ne nopsaa, jottemme uudelleen myöhästyisi bussista. Vessassa on kuitenkin aina varmuudeksi hyvä käydä, ja tämän ohjenuoran mukaan toimimmekin. Emme vain osanneet odottaa myrkyn puhkeavan tämän kaksi minuuttisen aikana.

Kyllä. Ilmi myrsky oli puhjennut. Miksi. Miksi nyt. 

Se oli silti lähdettävä tarpomaan. Ulko-ovilla Aliisan pysäyttää ovimies sanoen: "Your boyfriend is on the beach". Öööö. Siis kuka on rannalla? Ovimies toistaa lauseensa. Hyvä on, kiitos tiedosta. Taidammekin siis mennä toista reittiä.

Enpä muista koska olisin viimeksi kävellyt noin kovassa vesisateessa. Tiet tulvi ja kengissämme olisi voinut uida. Onneksi emme ole sokerista.

Pääsimme vihdoin bussiasemamme huudeille, ja päätimme napata mukaamme maailman pienimmän pitsan (vielä puokkiin) maailman toimeliattomimmasta pitseriasta. Ehkä hidastelu oli kostona sille, että kastelimme koko ravintolan. Märkyydemme määrästä saattaa kertoa Aliisan hupparin vettä tiputtelevat hihat, sekä se että jouduin käydä ulkona puristamassa vedet hiuksistani. 

Onneksi saimme pitsamme ympärille kuitenkin muovipussin. Ja ai että, se maistuikin hyvälle vihdoin päästessämme matkaamaan kohti itäisiä rantoja ympärillämme pyyhkeet, korvissa musiikki ja jaloissa villasukat. Eipä tosiaan muutaman tunnin pysähdys pääkaupungissa ollutkaan niin tylsä kuin aluksi ajatelimmekaan.

Sosua, Dominikaaninen Tasavalta

Päivämäärä: 16.11.2017 

Lähtöaika: 7:20

Kohde: Sosua-Santo Domingo

            Santo Domingo-Bávaro

Välimatka: 411km

Arvioitu matkustusaika: 9h (pois lukien jatkoyhteyden odottelu) 

Odotettavissa: henkeäsalpaavia vuoristomaisemia, kovia näppäinääniä, jäätävää ilmastointia sekä tarkkailevia katseita

Pyllyn päällä tullaan siis istumaan aikalailla sama aika, kuin lentäessä tähän postikorttimaisemat omaavaan kauniiseen saarivaltioon.

Olisi ehkä pitänyt reissua suunnitellessa tajuta, ettei matkanteko täällä päin maailmaa ole niin joutuisaa ja täsmällistä. Bussi ei ainoastaan liiku eteenpäin, vaan myös ylös alas vuoristoreittejä sekä puikkelehtien suurkaupunkien hälinässä pysähdellen matkaajien (sekä kuskin) vatsojen kurniessa. 

Mutta kuten sanontakin kuuluu; linja-autossa on tunnelmaa. Espanjaa on opeteltu dubatuista elokuvista, laulavilta kanssa matkustajilta sekä kova äänisistä radioista regeton tahtiin. Nähty on kulmakarvoja (tai viiksiä?) piirtäviä taiteilijoita viereisellä penkillä, toffeen kauputtelijoita myyntihommissa matkatessaan kaupungista toiseen, sekä ikkunan läpi rautakaupasta tulevia mopoilijoita ajaen sahat kourissaan. 

Tarkoituksena tosiaan oli ehtiä kiertää maata enemmänkin, mutta edellä mainituista syystä sekä niin hyvästä meiningistä surffikylä Cabaretessa, että päätimme jäädä sinne viettämään extra-aikaa. Joten ensi kertaan jäi nähtäväksi niin Boca Chica, Samana kuin Jarabacoakin. 

Liikuimme paikasta toiseen intuitiomme perässä. Siltä miltä aamulla tuntui kun heräsimme, sinne matkasimme. Macaosta lähtiessämme olimme suunnitelleet pysähtyä etelärannoille snorklailemaan, mutta sen päivänä aamuna tuntuikin hyvältä jatkaa suoraa kohti pohjoista ja aurinkoa. Ja hyvä päätös se olikin. 

Tapasimme uusia ihmisiä, ja opimme heidän kulttuuristaan enemmän kuin opaskirjojen kansidn välistä. Näiden oppien pohjalta Aliisa osaakin käyttää pitkähihaista paitaa, välttääkseen paikallisten paheksuvat katseet. Hän tosin viihtyy kriminaalina, ja antaa kaikkien ihailla komeita kuviaan. Tatuoinnit (sekä korvareiät pojilla) nimittäin mielletään rikollisten hommiksi, sekä uskovaisten piireissä jopa saatanan ruoaksi.

Länkkärityttöjen jo pitkään muodissa ollut suosikki kampaus "pikku myy" on täkäläisten poikien toiseksi suosituin hiustyyli, ajaen alemman osan päästä siiliksi. Ykkösenä kuitenkin komeilee super hauska luonnollinen (vettä hylkivä ja kastuessaan hyvin painava) afro, jonka pääliosuudet on palaneet auringossa. 

Naisten muoti puolestaan pitää sisällään omituisia asusteita sekä överityrkkyjä minimekkoja, oli vartalo minkä mallinen tahansa. Asuste-osasto tosiaan herätti alkuun hieman hämmennystä, vaikka kieltämättä käytännöllinenhän se tuntuu olevan, nimittäin suihkumyssy. Kyllä. Suuri osa naisista kävelee täällä suihkumyssy päässään, ja hätätapauksissa päähän ollaan nähty kiedottuina myös muovipusseja. Eipähän mene lakkaukset paakkuisiksi. Bad hairdayhän olisi erittäin bad, joten pointsit tämän muodin luojalle.

Muuta paikallisista opittua on etteivät he pidä pähkinöistä. Monet kerrat yritimme tarjota pähkinä-rusina sekoituksistamme paikallisille, mutta kukaan ei lämmennyt. Ei sitten yhden yksikään. Suklaa tosin tuntui olevan näiden kieltäjien ykkösjuttu, mutta miksi? Sehän sulaa täällä ennen kun ehtii edes kissan sanoa. Propsit tosin paikalliselle kolajuomalle, tämä pieksee mennen tullen kolat ja pepsit sekä parantaa sekaisin olevat vatsat. Kolareal on on parempaa kun real. 

Aliisalla tosin on mennyt jo hermo paikalliseen ruokaan, eikä halua enää syödä perkeleen papuja, joihin on tungettu korianteria. Minä tarkan markan tyttönä söisin mielummin halpaa, mutta olen pettynyt, koska niin harvasta paikasta löytyy tätä uskomattoman hyvää papukastikketta. Monesti tarjolla on vain papuja riisillä, mikä tuppaa itsenään olevan hieman kuivaa. Joten kyllä, tajuan myös Aliisan pointin.

Hedelmät; varsinkin ananas, avokado, papaija ja banaani maistuvat aivan taivaallisilta. Ja ovat halpoja kuin mitkä. Minunkin kingkong-nyrkkiä suuremmat super kermaiset ja kypsät avokaadot maksavat vain 50senttiä. Kelatkaa!!! On kyllä tullut syötyä yks jos toinenkin avoleipä. Löydettiin uus tuttavuuskin (oma nimeämä) karviais-passion. Meijän herkku eväät tosin houkutteli mestoille myös ei haluttuja vieraita löytäessämme huoneestaamme niin torakan kuin sammakonkin.

Muita hauskoja sattumuksia onkin kerennyt tähän lyhyeen aikaan sattua vaikka kuinka, mutta tässä muutamia poimintoja:

Eräänä iltana päätimme lähteä metsästämään ruokaa tajutessamme tilanteen olevan sellaisessa jamassa, ettemme olleet syöneet koko päivän aikana muuta kuin hedelmiä. Katsoin fiksuna tyttönä maps.me:stä (maailman paras sovellus ikinä), että pois päin kaupungin vilinästä pitäisi löytyä jokin halpa mesta. No vihdoin kun löysimme sinne valaisematonta tietä, tajusimme ettei se ollut mikään ravintola. Se oli paikallisten kahvila, jossa kukaan ei puhunut englantia. Siinä saatiinkin laittaa likoon kaikki osaamamme sanat. 

"Aqua"

"Como? Soy vegetarian"

"Frutas"

"Si si"

"Muin bien"

"No entiendo"

"Perdon. La cuenta porfavor"

Hyvin saatiin silti nenämme eteen vedet hienoissa kupeissa, kynttilät pöytään sekä halaukset lähtiessämme. Omistajanainen myös piti tanssimisesta ja musiikista, eikä halunnut 10peson tippiä vaan välttämättä halusi antaa mukaamme vielä mandariinin.

Vastaamme käveli muitakin erikoisia ihmisiä. Esimerkiksi, pissalta haisevalta hostellissa tapaamamme Bostonista kotoisin oleva kinukki-jenkki (olisikohan Tom nimeltään), joka tuli aina selittämään tarinoitaan naisistaan. Sekä siitä kuinka hän käytännössä on näiden pomo antaessaan heille rahaa, samaan aikaan kiroten sitä ettei kukaan heistä halua nähdä häntä. Ja kerrotaanpa hänestä vielä sellainen yksityiskohta, että hän on 56-vuotias ja asuu äitinsä luona. 

Sekalaisen seurakunnan kastiin kuuluu myös sveitsiläinen Katja tyttönen. Hän (tai erityisesti hänen joka puolella olevat kikkarat hiuksensa=Aliisan painajainen) vain päätti liimautua meihin kiinni, seurasi koko pitkän matkan Macaosta Cabareteen eikä tuntunut päästävät irti millään. Ikävää sanoa, mutta meiltä tuhraantui kaksi päivää yrittäessämme olla mukavia tälle tytölle, jonka kanssa ei pelannut huumorintaju eikä kommuninkointi oikein muutenkaan. Kommunikaatio "jo ostettuja"-tarroja liimavan äijän ja hänen välillään ei myöskään toiminut, hänen pyrkiessään kaikin keinoin juoksemaan tätä herrasmiestä pakoon.

Onneksi surffaus ei häntä liiemmin kiinnostanut, joten meidän nappaillessa Karibianmeren turkooseja aaltoja, päätti hän jatkaa matkaansa Samanaan. (Jihuuuuuuuuuuuu).

Kolme päivää aalloilla vaihtuikin neljäksi, ja vaikka melontalihaksemme huusivat hoosiannaa olisimme silti halunneet vähintään tuplata aikamme Cabaretessa. Oli ihanaa surffata niin lämpimässä vedessä, ettei tarvinnut repiä ylleen märkäpukua. Surffikengät tosin puimme päälle mielellämme, en tiedä onko niille virallistakin nimeä, mutta ne tulivat anyway korallipohjaisella rannalla tarpeeseen. 

Aliisa kylläkin onnistui silti saamaan jalkaansa jotakin, jota hän itse epäilee merisiiliksi. Teoriamme mukaan tämä merisiili on myös syyllinen vatsanvääntelyihin, sillä se on kiinni hänen jalassaan. Sormessa ollut palanen oli syypää oksenteluihin, ollessaan vastuussa yläpäästä ja alhaalla oleva on alapäästä. 

Okei takaisin surffaukseen. SE OLI TAAS AIVAN HUIKEETA!!!! Vaikka itse sanonkin, niin oltais Aliisan kanssa aika toppeneita siinä jos päästäis ees vähän useemmin aalloille. Eka päivä meni taas opetellessa miten se lauta toimikaan, mutta viimesenä oltiin nappailemassa vihreitä aaltoja. Huvittavaa tässä oli myös se, että saatiin käytännössä yksityisopetusta Titon ja Roberton hylätessä kaikki muut ja tullessaan meidän kanssa line-uppiin. 

 

Mutta on se vaan uskomaton fiilis kun nappaa aallon. Ihan käsittämätön. Niin parasta.

Tässä alkaa jo kohta itsekehu haista, mutta saatiin myös huomiota erittäin taidokkaasta venyttelystämme. Niinkin paljon, että surfficampin päämiehen, itse Antonion, kuullessa meidän harrastavan joogaa olisi hän halunnut meidän vetävän joogasession muille kanssa surffaajille.

Antonio oli alkuhämmennyksen jälkeen kyllä maailman ihanin ihminen. Överi leidbäk. Luultiin aluksi, että hän oli vetänyt jotain mutta pian tultiin huomaamaan sen olevan vain osa hänen luonnettaan. Tandempyöräilyistä, hyvistä diileistä, lava-auto kyydeistä sekä kipeistä poskipäistä on hänelle kiittäminen. Cabareteen on palattava.

Cabaretesta matkasimme snorklailemaan Sosuaan (jossa ei ollut mitään järkeä, kun molemmat vaan sohii joka suuntaan nähdessään pienenkin kalan). Näimme myös niin paljon vaivaa tuon puolituntisen eteen. Etsimme puolitoista viikkoa Aliisan kadoksissa olevia snorkkeleita paniikissa syytellen milloin ketäkin, matkasimme täydessä guaguassa osaamatta espanjaa ja käyttäen vääriä sanoja oikein sekä uhrasimme itsemme guesthousimme muurahaisille. Silti se mikä Sosuasta jäi mieleen ei ollut tämä aamuinen pulahdus. 

Painavimpana mieleen jäi illanistujaiset Roberton kanssa, sekä hänen tarjoamat paikalliset erikoisuudet; eli jostain puusta makunsa saavat hämmennyttävästi glögiä muistuttavat mamajuona shotit. Tulipahan samalla kertaa maistettua Santo libreäkin, mutta itse taidan pysytellä jatkossa perinteisen Cuba libren kannatusjoukoissa. Oye papi.

Macao, Dominikaaninen Tasavalta

Kello loi jo kuusi,

      lapset herätkää

Itsehän tosin heräsin jo puoli viidelta. 

Ensimmäinen kokonainen päivä on nyt takanapäin, ja siitä tulikin hiukan erilainen mitä osasimme odottaa herätessämme kukkojen kiu'untaan ja lehmien ammuntaan. 

Nukuttin oikein erinomaisesti vaatimattomassa kerrossängyssämme hyttysverkkojen alla. Alkuperäinen suunnitelmahan oli nukkua teltassa, mutta kovien sateiden vuoksi nämä olivat lilluneet vedestä. Saimme siis ilmaisen upgreidauksen omaan huoneeseen, jossa kuivien sänkyjen lisäksi mukavuuksista löytyy mahdollisuus ladata puhelinta sekä kattolamppu (unohdimme tyystin Aliisan kanssa taskulamput pois pakkauslistaltamme, virheistä oppii ja jatkossa se varmasti tulee sieltä löytymään). 

Jatkoimme teeman mukaisesti vaatimattomalla aamupalalla, Aliisalle suolapähkinä-maissi sekoitusta ja minulle auringonkukansiemeniä taateleilla. Mandariineja kovasti olisi tehnyt mieli, mutta viimeinen jäljellä ollut kilo vietiin pois käsistämme Punta Canan heinäkattoisen lentokentän maahantulotarkastuksen viimeisessä osassa erittäin huvittavan ja hyväntuulisen miehen toimesta. Epäilen erityisen hyvän tuulen johtuvan siitä, ettei hänen tarvitse enää lähteä ostoksille sillä jokin muukin oli joutunut jättää mandariininsa tiskille.

Saatuamme pähkinät ja siemenet poskeen päätimme, että nyt on maksun paikka. Otimme pankkikorttini ja marssimme kohti hengailu-aluetta. Vastassamme oli hostellin ainoan dormin väki, ja muutama muukin palloilija. Oli aika tehdä tuttavuutta. 

Selvisi, että hostellin omistajapariskunnan lisäksi sielä työskenteli workaway:nä italialais-moldovalainen Katia. Sweitsiläinen Katja, liettualainen tyttö (nimeä en muista, mutta hän työskenteli kokkina; puhui seitsemää kieltä; ja oli 27 vuotta vanha), jokin poika kenestä en muista yhtäkään faktaa, sekä meidän kanssa samalla shuttlebussilla tullut liettualainen mies istuivat huoneessa sulassa sovussa. 

Hetken jutustelujen jälkeen valkeni, että käytännössä kaikki hostellissa sillä hetkellä majoittuvat olivat lähdössä retkelle. Me tahdoimme myös. Kissakuiskaajana tunnettu Aliisa päättikin kysyä onnistuisiko tällainen ratkaisu, ja pian normiauton tilalla olikin minivan. Suunsa avatessaan toimii muutkin asiat, sillä kunnollinen aamupala saatiin edellisiltana lähteneiden left-overeista miksattuna pihasta löytyvillä yrteillä ja limellä.

Ensimmäinen stoppi oli kaakao- ja kahviplantaasille. Pääsimme maistamaan erinomaisen (ja makean) kahvin lisäksi tuoretta kaakaota sekä muutamia muita variaatioita näistä tuotteista. Tuorekaakao olikin hauskan makuista, ulkokuori oli valkoista makeaa limaa ja sisältä löytyi tuhu lila papu. Täältä puhuvien papukaijojen ja käärmeillä vuoristettujen miehien saattelemana jatkoimme (hitaasti mutta varmasti, välillä työntäminen ei ollut kaukana) ylös-alas menevää tietä tämän maakunnan suurimpaan kaupunkiin lounaalle. 

Aliisan lounaslautaselta löytyi 240peson (about 5euroa) edestä kalaa, ranskalaisia sekä papuja riisillä. Kun taas minä päätin antaa makuhermoilleni nautittavaksi ruokabanaaneja punasipulilla, jutzua (enhä se oli sen nimi, perunan sukulainen anyway), papuja riisillä sekä parasta papukastiketta mitä olen koskaan ikinä milloinkaan maistanut. Tästä tosiaan pulitin 100pesoa, joka vastaa alle kahta euroa.

Sulatimme ruokaa automatkan verran. Seuraava pysähdys kun oli luolauinti kristallinkirkkaassa vedessä, jota ei nähnyt ilman taskulamppuja, koska luola puolestaan oli pilkkopimeä. Sukeltajien poistuttua sinne laski myös ihmeellinen hiljaisuus, jolloin ainoat kuulemamme äänet olivat lepakkojen tuhina katon rajassa. Enää en ihmettele miksi ihmiset vetäytyvät luoliin meditoimaan. 

Mutta järkytys luolasukellukseen puolestaan kasvoi. Onhan se ihan hullujen hommaa lähteä monen tankin verran tunkemaan itseään ahtaisiin käytäviin tietäen riskin sen tukkiutumisesta. Pohdin myös moneen otteeseen mitä sukeltajat tekisivät taskulamppunsa patterien loppuvan kesken sukelluksen, varapattereita kun he tuskin kantavat mukanaan.

Viimeinen pysähdys retkellämme oli Bayhibe, josta löysimme paikallisia ystäviä. Emme halunneet pitsaa, jota kaikki muut päättivät tilata joten lähdimme etsimään colmandosta, colmarandosta, colmarandista... en ole varma miksi niitä nyt sanottiinkaan, mutta paikallinen kulmakauppa kuitenkin mistä löytää kaikkea hyödyllistä. Ja niitä löytyy joka kulmasta.

Musiikki raikui yhtö kovaa kuin paikallisen ystävämme Andyn bassot (jota naapurit kuuleman mukaan pyytävät aina hiljentämään) tilatessani espanjaksi ison veden, hedelmiä kun ei valitettavasti ollut saatavilla. Kävin tilaamassa paikallisen vihiksen, joka piekseekin mennen tullen suomalaiset versiot. 

"Sin carne"

"Sin leche"

"Sin queso"

"Sin nada"

Aliisa löysi hyvänsävelen Andyn kanssa, ja pääsi jopa tanssahtelemaan regettonin tahtiin hänen opeissaan. Opimme myös pitkän selvityksen jälkeen, että Dominikaanisessa Tasavallassa autoa saa alkaa ajaa kahdeksantoista vuotiaana, sekä kova ääninen musiikki on kova juttu (joka on kyllä tullut huomattua). Facebookin puutteessa Aliisa heltyi antamaan puhelinnumeronsa, jotta Andy voi kuukauden päästä kysyä onko Aliisa nukkunut hyvin.

Pian jatkamme matkaa Boca Chicaan. Kartalla matka ei näytä pitkältä, mutta päästäksemme sinne tulee meidän matkata ensin lähellä olevaan isoon kaupunkiin pikku kylästämme, josta jatkamme jatkamme maan pääkaupunkiin Santo Domingoon. Täältä puolestaan otamme joko Uberin tai uudestaan guaguan. Matkaan lähtee sweitsiläinen tyttö (toivottavasti ei tarraa meihin takiaisenlailla), sekä liettualainen poika joka tosin jatkaa matkaansa vielä pohjoisen surffikaupunki Gabareteen. 

Tänään haluan ostaa papayan. Se on yksi tämän päivän varmoista suunnitelmista.

Barcelona

Äidin tekemien hyvien ruikkareiden saattelemana saavuttiin sunnuntaisessa alkuillassa Katalonian katalan kauniiseen kaupunkiin. 

Suomen päässä matkaa hidasti kommervenkkiset bussiaikataulut, jotka yllättivät aikatauluja etukäteen lukemattoman matkaajan. Koneen laskeuduttua matkaa hidastikin ihan muunlaiset seikat, nimittäin me itse. 

Ehdittiin jo hyvän aikaa naureskella etelänmaalaiselle kulttuurille, ja sille kuinka heidän kymmenen minuuttia vastaa meille kolmeakymmentäviittä. Mutta ei. Vaikka osittainhan tämä kyllä pitää paikkaansa, sillä Esther ei ollut ajallaan, se on vain pieni sivujuonne tässä tarinassa.

Koneen rullaillessa kiitoradalta pysähdyspaikalle päätin ottaa puhelimeni lentotilan pois päältä. Näytölle ilmestyy muiden ilmoitusten lisäksi muutama viesti ihanalta ex-työkaveriltani Estheriltä kysyen kumpaan terminaaliin saavumme. Aliisa vastaa suorilta T1. Minä epäilen. Vastaamme silti Aliisan tietokapatiseetilla olevan infon pohjalta. 

Viimeisenä koneesta ulkona, mutta silti ensimmäisenä lentokentän ovista sisään kävelleenä ohjasin joukkomme matkatavarahihnojen ohitse odotteluaulaan. Tarkkaavaisina tyttöinä observoimme ympäristöämme kävellessämme, ja tulimme tulokseen, että olemme sanoneet Estherille kahdesta vaihtoehdosta nimenomaan sen väärän.

Täytyi siis äkkiä korjata tämä erhe:

"She was so wrong"

"Blame her"

"It's terminal 1"

"Hahahhahahahhshahh"

Viesti saatiin tarpeeksi nopeasti perille, ja ystävämme oikealle terminaalille. Loistavaa. Hauskaa. Kivaa. Näemme jälleen yli vuoden erossa olon jäljiltä. Muutama minuutti enää. Jihuu. 

Minuutithan tunnetusti muuttuvat tunneiksi. Niin kävi tässäkin tarinassa. Kuten tässä jo aikaisemmin puimme kulttuurierojemme erilaista ajantajua, odottelimme hyvän kärsiväisyyden omaavina ihmisinä kaikessa rauhassa nauttien auringon paisteesta. Tosin vähän väliä jouduimme puikkelehtia pakoon tupakoitsijoita sisätiloihin, sillä jokainen oviaukko oli pyhitetty tälle paheelliselle toiminnalle. 

Sitten Esther ilmoittaa olevansa kohteessa. Hienoa. Missä tarkalleen? Seuratkaa kylttejä busseille. Tässä on takseja vieressä. Olen tällaisen katoksen alla. Jos katsotte ylhäältä niin olen täällä keskellä kaikkea. Täällä ihan päädyssä. Näetkö?

Öööööö en. Siis missä? Mitä tarkoitat ylhäällä, missä on katoksessa, miksi ei nyt tajuta.

Nähdään sisällä Jamaican luona. Selvä selvä. Helppoa. Hyvä.

Kyseisen kahvilan edustalla seistessä aikaa riitti ihmeltäväksi kaikennäköiseen, muun muassa järkyttävän kokoiseen kylttiin jonka mukaan olemme terminaalissa kaksi. Repesimme niin suureen nauruun, että käytävät kaikuvat varmaan vieläkin. 

Selvisipähän syy siihen, miksei tarkat kuvailumme ympärillämme olevista asioista tuntuneet kohtaavan sitten millään. Lentokenttäbussi alle ja kohti toista terminaalia. 

Kaikki tämä olikin vain ensimakua tulevaan. Askelmittarimme nimittäin raikuivat riemusta, sillä harhaankävelymme toivat meille ties kuinka monta lisäkilometriä mittariin. Olimme aina hukassa. Aina. Siis aivan jokainen kerta.  Varsinkin jos paikallisoppaamme oli joukkojenjohtajana. Kerran pelästyimme kävelleemme kolme varttia ympypää, mutta se olikin onneksi vain täysin identtisen näköinen ravintola.

Löysimme kuitenkin paljon. Paljon sellaista, jota en osannut odottaakaan:

-Hostellimme oli coolein kaikista. Tiedossa olevien sisällä sijaitsevien ramppien lisäksi, siellä oli myös helmi kattoterassi, suloisin vanhus papparainen tietokoneella ja super älykkäät lokerikot. Ne toimi kuin ruotsinlaivan hyttikortit. Paitsi että ne toimi. Niin älykästä.

-Henkilö joka on jenkeistä voi olla myös nimeltään hellu, tai siis Helena, mutta hellu kun hellu. Hän myös paljasti vain viidellä prosentilla amerikkalaisista olevan passit. Se maa kuulostaa koko ajan hullumalta ja hullummalta.

-Aliisa vois osallistua beerpongin maailman mestaruuskisoihin. Tai futiksen. Voittaa jenkit mennen tullen molemmissa, myös silloin kun pelit käydään skeittailijoiden suosikki spotilla lasten minipallolla.

-Chileläiset ei pidä ristiseiskaa pelien aatelina, samaan aikaan voi pelata hyvin chakkiakin puhelimesta. Tai kävästä noutamassa perinteiset iltapunkut, jotka tavataan juoda kahvimukeista.

-Kahdeksan henkisessä dormissa paikka oven vieressä ei ole paras. Varsinkaan jos jengi päättää ravata läpi yön kaappinsa ja yleistentilojen väliä. Tai jos huono olo yllättää ja yö menee oksennellessa, se saattaa oven viereen kuulua.

-Myslit ja murot voi ihan hyvin syödä appelsiinimehulla kasvimaidon sijasta.

-Kissabaarit voi pysyä pystyssä myös ilman kissoja. Ja hamppari voi mitä ilmeisemmin olla vegaaninen vaikka seitsemästä täytteestä kolme on eläinperättömiä.

-Kaupungin kauneimmalta auringonlasku spotilta voi löytää hauskoja kinukkeja. Kaikkien harmiksi nauhuria ei ehditty kaivaa esille ajoissa kun tuli illan ainoan vitsin paikka, tai kameraa silloin kun Aija kaatui selälleen yrittäessään istua kallion kielekkeelle ihailemasn maisemia.

-Kolme kiloa mandariineja saattaa olla liioittelua yhdeksän ja puolen tunnin kestävälle lentomatkalle.

Muutaman tunnin kuluessa päästään tosiaan treenailemaan opittuja espanjalaisia lausahduksia, joista freisiä "oj papi" vältetään sitten viimeiseen asti. Onneksi nauhurilta löytyy espanjaksi auki selitettynä tärkeimmät; eli mitä on vegaaninen ruoka ja kysymys paljon se maksaa. Nyt on reissun onnistuminen taattu.