MAROKKO

Hei kaikille teille epäilijöille, jotka luulitte ettemme selviytyisi reissustamme joutumatta Isisin vaimoiksi tai joutumatta haiden kitaan.

Voin iloksenne kertoa, ettei tähän tullut edes pelkoa. Ei vaikka lähtöä edeltävänä iltana vielä kauhuissani googlailin kuinka kaikkia huiputetaan sama se missä he olivat. Luin kuinka kaikkien vaalea hipiäisten täytyisi käyttää huivia pärjätäkseen Souk El Hadin lävitse, ja kuinka tästä varatoimenpiteestä huolimatta tulisi jatkuvasti pysäytellyksi ja ahdistuneeksi kaikesta saamastaan huomiosta. Näistä syistä vielä juuri ennen ulko-oven sulkemista kipaisin hakemaan mustan pelastukseni, eli ”päähuivini”. 

Vielä Pariisin lentokentällä mietin kuinka paikalliset reagoivat siihen, että kapean huivini (vaiko vain ison pääni) takia hiuksia saattaa pilkottaa tämän alta. Enhän minä nyt täytenä untuvikkona osaa, saati uskalla, kiinnittää huivia nuppineuloilla. Pianhan päänahkani olisi täynnä pienen pieniä reikiä ja tunnelma olisi niin kireä ettei siihen pelkkä verensokerin nostokaan auttaisi. (Trust me, verensokeri alhaalla on jo huono juttu niin tämä olisi suorastaan katastrofi tilanne.)

Saavuimme kentälle, jossa saimme olla yllättävän rauhassa. Edes siihen, että Aliisa kaiveli satasia rintaliiveistään ei kiinnitetty huomiota. Olimme hämmentyneet. Ainoa hetki, jolloin saimme ylitarjontaa ja kiinnostuneita katseita oli se kun menin avoimesti pällistelemään kahta vierekkäistä rahanvaihtokioskia. Heillä pirulaisilla olikin täsmälleen samat hinnat ja jouduin ratkaista pelin ent-ten-tent-ten lorun avustuksella. 

Sieltä sitten laadukkaan (yllätykseksemme erittäin länsimaalaisen) vessakokemuksen jälkeen suuntasimme etsimään kyytiämme. Taas olimme huulet pyöreinä kävellessämme ulko-ovien lävitse, edessämme seisoi pitkä liuta arabien näköisiä miehiä, jotka kaikki olivat hiljaa. Hiljaa, vaikka heidän edessään seisoi kaksi nuorta hieman ehkä räjähtäneen näköistä pohjoismaalaiset piirteet omaavaa tyttöä pikkureppujensa kanssa. Siinä tilanteessa emme tienneet oliko syynä se, että viimeisestä suihku-hetkestämme oli vierähtänyt jo yli puolitoista vuorokautta vaiko se ettei se vain kuulunut maantapoihin. Joka tapauksessa löysimme kuskimme joka ”riemukkaasti” vilautteli Moroccan Surf Adventuresin kylttiä, ja menimme odottamaan kolmatta saapuvaa henkilöä vanhan mersun takapenkille. 

”Kelaa, me ollaan nyt Afrikassa”

Jännäilimme, kuka lennoilta saapuvista henkilöistä oli menossa millekkin surfficampille. Eniten kuitenkin pohdimme, kuka meidän kanssa tuleekaan samaan kyytiin; onkohan se tyttö vai poika, onkohan se hyvä surffaan, mistäköhän se on kotoisin… Sitten päässä alkoi pyöriä ajatukset siitä millaisiakohan tyyppejä campilta jo löytyy, onkohan ne suurin piirtein meidän kanssa saman ikäisiä, kuinkakohan monta on meidän kanssa samassa ryhmässä, millaisia opettajia löytyy…

Autoseuraksemme campille saimme kauniin ja mukavan kanssa vaaleaverikköisen naisen, matkalla tosin ei vielä selvinnyt, että hän oli tuleva jooga-opettajamme. Hänen tunneillaan, joilla joskus saattoi olla niin rentoutuneessa tilassa, että kuolakin vain virtasi suun avatessaan. Tällöin saattoi myös joutua epätoivottuun tilaan, jolloin ei pysty hallita naurun remahduksiaan ja näin ollen nauraa kova äänistä naurua joka kerran, kun katsahtaa joogakumppaniaan. Voi myös olla, että tässä tilassa saattoi joutua tekemään joogaliikkeensä hullunkurisessa osassa mattoa peitelläkseen kuolajälkensä, etteivät muut 

luulisi sitä pisulorahdukseksi.

Ei mennyt päivääkään, kun jo tunnettiin olomme kotoisiksi uudessa lempparimaassamme. Eikä ainoana syynä tähän ollut Pariisin kauheus, vaan ne kaikki ihmiset jotka meitä odottivat paikassa, jota kutsuimme kodiksi seuraavat yhdeksän päivää. Vastassamme oli Momo ja Den, jotka ottivat meidät avosylin vastaan ja kertoivat että tulisimme tuntemaan itsemme osaksi perhettä täällä ollessamme. Ja niin me totisesti tunsimme. Enkä olisi parempaa lomaperhettä itselleni osannutkaan kuvitella. Kaikki vaan natsasi. Se olikin meidän kaikista ehdottomasti lemppari kohta koko reissussa, ihmiset joihin pääsimme tutustumaan. Saatiin vaihteeksi junnurooli, oltiin taas kaikkein nuorimmat. Mutta ehkä se on vaan positiivista, ollaan siis ilmeisen fiksuja, jos soluttaudutaan muiden joukkoon näinkin saumattomasti.

Fiksuutta on myös se, että tiivistän seuraavaan kaikki huippuhetkemme, koska muuten tästä jorinasta tulisi niin pitkä, että lukisitte sitä vielä ensi viikollakin:

• Ehkä hauskinta kaikista, Aliisalta lohkesi pala toisesta etuhampaasta. En sano varmaksi, etteikö se olisi tapahtunut käsillä seistessä itse laudan päällä, mutta minun korviini kantautuneiden huhujen mukaan tämä äksidentti tuli liian rajun pesukoneohjelman seurauksena.

• Marokosta voi löytää vuohia puusta, kuten Aija löysi kerran yhden. Lewis tosin oli saanut haltuunsa valokuvan, jossa samassa puussa oli jopa viisi kappaletta vuohia.

• Jokainen campilla ruokaileva sielu tuli varmasti viikon sisällä syöneen pullollisen oliiviöljyä, kiitos tästä Momon ja hänen intohimonsa öljyihin (hyvänä kakkosena tulivat suola sekä Aliisan suosikki yrtti: korianteri).

• Kiinalaiset kuulemma syövät koirien lisäksi myös kissoja (ja heittelevät niitä). Heidän nimensä myös aina tarkoittavat jotakin, Aija on elegantti ja Aliisa on kaunis.

• Jalla Jalla

• Opittiin hassuja faktoja Marokosta. Sen lisäksi, että sieltä ei pääse pois jos ei ole lentokoneen tarkastuskortit tulostettuna niin siellä ei saa myöskään ajaa ”turismi-autoja” jos on turisti. Se on vain paikallisille suotu etuoikeus ja muuten poliisit tulevat sakkojen kanssa perään.

• Duckman saattaa olla myös Dakhman. Ehdimmekin jo ihmetellä Momon veljen nimen erikoisuutta.

• Kaikki pähkinämyyjät rannalla ei sairastakkaan Tourettea. Wat tarkoittaakin pähkinää ranskaksi, se tosin erehdytettävästi kuulostaa sanalta what, ja vaikuttaa pakonomaiselta kuullessaan sen epäluonnollisissa tilanteissa.

• Marokkolaiset sanoo olohuoneitaan (jossa sijaitsee super coolit seinän vierustaa mukailevat ”sohva”-tsydeemit, jotka mekin aijotaan joskus tulevaisuudessa rakennuttaa koteihimme) salongeiksi.

• Harrastimme myös kielitieteilyä. Miksi Suomessa sanotaan kananmuna eikä vain muna kuten englanniksi? Saimme kuulla tästä hieman naljailua, ettemmekö tiedä kenen munaa syömme ilman spesifiointia, mutta pian saimmekin maittavan kostomme. Miksi britit sanovat kananugetti eivätkä pelkästään nugetti? Ha, siitäs saitte.

• Mutta Chicken Nugett on kyllä hyvä nimi koiralle, varsinkin jos koira näyttää vähän nugetilta.

• Täytyy muistaa, ettei vesi suihkussa ole itsestään selvyys. Aina sitä sieltä ei löydy. Tai kraanoista.

• Jos on kotoisin Belfastista, henkilö saattaa puhua överi nopeasti ja super vaikealla aksentilla. Siksi välillä on helpompi vain jättää kyseisen henkilön tarinointi kommentoimatta, kysyä sitä heti perään Aliisalta ja todeta ettei kummallakaan ole käryä mitä heille juuri selitettiin.

• Kokatessa voi myös jorata. Parasta onkin kun suuri osa kämppiläisistä on hääräämässä Momon tiellä ja tanssimassa ympärillä.

• Marokkolaisissa tietokoneissa on hankalat näppäimet. Sekä saksalaisia IT-asiantuntijoita kannattaa kuunnella kun kyseeseen tulee tietokoneet tai kuukupit, oikeastaan mikä tahansa muu kuin kameleiden sylkeminen.

• Suomalainen sana kärrynpyörä, on monien ulkomailaisten korvaan kiehtova.

• Unelmien hippiauto saattaa löytyä Marokon rannoilta.

• Marokkolainen räppi kuulostaa hyvältä, ne perinne laulut ei niinkään. Varsinkaan hieman ranskaan ranskalaisen tytön laulama ahtaassa autossa, jonka kyydissä on yksi henkilö liikaa. Varsinkaan silloin kun kyseinen tyyppi hytkyy musiikin tahtiin.

• Pedro oli super hauska (vaikka hänen kaverinsa olivatkin vähän kummallisemmasta päästä), tässä muutama suoralainaus häneltä: ”I know I have a bit belly but still I don’t need to have a table to surf with”, ”We could eat lunch on top of this”, ”I mean it, really”

• Almondbutter saatetaan viedä turvatarkastuksissa Ranskassa, vaikka se olisi mennyt moitteettomasti läpi Marokon päässä. Aina ei näköjään auta, vaikka yrittäisi selitellä tussilla lasipurkkiin kirjoitettua 100 ML tekstiä sillä, että se löytyi siitä jo ostaessani sitä Soukista. Tilannetta ei myöskään auttanut se, että kehui tuotetta todella herkulliseksi ja koettaessa muuttaa tarkastajien mielikuvaa voista hilloksi. Älyköt tosin eivät olisi ojentaneet sitä heille käteen heti kättelyssä, kuten joku Aliisa niminen saattoi tehdä…   
• Tiedoksi niille jotka Aliisan kanssa haluavat pelata joskus pingistä. Älkää. Hän pelaa pelaa väärillä säännöillä. Marokkolaisen korttipelin säännöt hän tosin handlaa. 

Ainiin ei tästä kirjoitelmasta ilman katkelmaa tästä etukäteen kuumottaneesta paikallisesta markettipaikasta päästä. Tämä kun oli ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, varsinkin jos haki jännitystä elämäänsä. Me emme sitä hakeneet, mutta saimme kuitenkin. Pysähdyimme joka toiselle kojulle, koska olimme super-huonoja sanomaan ei. Mutta miten sitä olisi osannut sanoa ei, kun kaikki olivat niin innoissaan päästessään kahden vuosikymmenen jälkeen puhumaan suomea. Ja olimme innoissamme mekin. ”Halpa hinta, ei rahaa!” Istuimme tyytyväisinä odottamassa herkullista teetämme, ensin kun olimme varmasti maksaneet vähintään kolminkertaisen hinnan siihen nähden mitä siitä olisi pitänyt (edes länkkärinä) maksaa. No juuri ennen teen saapumista saapuikin jotain odottamatonta, emme olisi nimittäin edes kyseisen herran omistaman kilpikonnan jälkeen odottaneet, että häneltä löytyy puljustaan koko eläintarha. Yhtäkkiä Ruthin kädellä kävelee kameleontti, ja kaikki pelästyimme niin että se kuultiin varmaan myös markettien viimeisellä sisäänkäynnillä. Eläimelliset järkytykset eivät tosin pääty tähän.

Sen jälkeen, kun eräs herrasmies oli johdattanut meitä kojulta toiselle; välillä syöden sardiinia suoraan grilliltä repien sormin nahan pois päältä, välillä taas antaen älyhaasteita ”itse” rakentamansa laatikon parissa ja tosiaan ehdittiinhän me visiteeraamaan hänen ystävänsä kahvilassa käsipesullakin. Kaiken tämän jälkeen pääsimme taas jatkamaan matkaamme pisteessä, johon häneen törmäsimmekin eli avokadokojulta (jossa oli ainakin täydellisen ulkokuoren omaavia avokadoja). Ohittaessamme pähkinä ja taatelikojut teimme tiukan käännöksen vasemmalle. Virhe, virhe, virhe.

Ensiksi ihastelimme pikkuisia kanoja, puluja, tipuja, kukkoja mitä lie lintuja siellä olikaan. Samalla tosin kauhistelimme heidän ahtauttaan, sillä joissain häkeissä tilat olivat niin pienet, että linturaukat joutuivat pitää nokkiaan ulkona häkeistä että pystyivät sulloutumaan sisään. Eikä lintujen terratorio rajoittunut pelkästään häkkeihin, joita oli enemmän kuin paljon. Niitä löytyi myös lattialta. Käytännössä lintumyyjät seisoivat kanalassa. Näiden kanaloiden sisällä tosi oli laitteita joita kanat eivät varmasti ikinä halunneet tulla keksityksi. Emmekä tosin mekään… Kävelemme tyynesti tällä kanalakäytävällä, kunnes kuulemme omituisen äänen. Se ei ollut meille tuttu, mutta kuulosti erehdyttävästi joltakin sahalta. Katsomme oikealle ja näemme miehen tunkevan kanaa johonkin laitteeseen. Ei tarvittu edes sanoja vaan sekunnin sadasosassa käännyimme kaikki kannoillamme ja lähdimme laukkaan. Järkytys. Eikä ollut kaukana etteikö Aliisa ja Ruth olisi lähtenyt lopettanut kanan syönnin ja ruvenneet Aijan kanssa sisariksi fishetarianieksi, jos käytetään Momon itse kehittelemää lingoa. 

Jaoimme järkytyksemme kaikkien kanssa päästessämme takaisin talolle, jossa Momo ilmoitti laitteen olevan sulkien poistaja sekä sen että lintu oli jo kuollut sinne joutuessaan. Epäilemme vieläkin tätä tarinaa vahvasti, ei sulkien pelkkä sulkien poisto voinut kuulua niin pitkälle, vielä toiseen päähän käytävää. Oli miten oli, tarina linnun osalta hyvinkin surullinen. 

 Tässä vielä tunnelma kuva pikkukalastaja kylästä, jossa oli hullun kokosia kaloja. Mentiin tönöttään kalastajien tientukkeeks, mutta oli ne niin isoja että sen vuoksi niin saatto tehdäkkin. 

Bssahhaa O Raha kaikille, se tarkoittaa melkeinpä mitä tahansa positiivista ilmausta arabiaksi. Tässä yhteydessä toivotan sen avulla kaikille kaunista päivän jatkoa.

PARIISI

Bonjour!!!

Tämän hetken kuumin kysymys kuuluu: missä päin Orly Sud:n kenttää sijaitsee latauspistoke, ja omaako he samanlaiset kaksinkertaiset pyörypäiset pistokkeet kuin me Suomessa ja marokkolaiset Marokossa?

Pohdimme sitä niin että aivomme ovat jo pian ylikierroksen partaalla. Samalla mieltämme painaa ja vaivaa ajatus siitä, pystyisimmekö oleskelemaan Ranskan erilaisessa maailmassa lyhyitä hetkiä pidempään:

-Tunnemme olevamme ilmaa, kaikki kun tuntuvat kävelevän lävitsemme (paitsi silloin kun ammattikuvaaja Aliisa on kameran puikoissa)

-Poskisuudelmat tuntuvat vieraalta ajatukselta 

-Bussit häiritsevät Aliisan mielenrauhaa, sammuttamalla ja käynniställä auton jokaisissa valoissa

-Metrokäytävät ovat pitkiä ja sekavia. Sekavia isolla S:llä, joiden vuoksi saattaa myöhästyä ja löytää itsensä odottamassa seuraavaa junaa joka lähtee 23minuuttia myöhemmin

-Lentokentällä kymmenen minuutin välein soiva kauhuelokuvamainen aloitusmusiikki turvakuulutuksissa

-Näytämme paikallisten (ja mahdollisesti monien turistienkin) mielestä kummajaisilta, ihmiset kääntyvät katsomaan peräämme (joskus jopa neljäkin kertaa, vielä huomaamattomasti punaisilla turvavaatteilla ja segweilla varustettuna)

-Pariisi vaikuttaa turvattomalta, poliiseja ja hämminkiä niin monella kolkalla, tämä saa Aliisan ahdistumaan. Varsinkin silloin kun poliisisedät näyttävät rugbyn pelaajilta.

Vaikka kaikki tämä pohdittuttaa, olemme silti pystyneet vapautumaan ja saamaan ajatuksemme irti näistä epäkohdista. Nimittäin. Yhteen päivään on sattunut jo kourallinen hauskoja kommelluksia.

1. Aliisa sai fanin Punaiselta ristiltä, keneltä hän joutui piiloutumaan Aijan olan taakse.

2. Janoisina ja vesipullottomina suuntasimme ennen lentoamme kohti toilettia. Ensiksi juomavuoron saa Aliisa, hän onnistuu tehtävässään moitteettomasti. Seuraavaksi onneaan pääsee koettamaan Aija, jonka yritys tosiaan jääkin onnenkoetteluksi. Vettä ei ensiksi tule millään, ja sen jälkeen vain silloin kun hänen kuiva suunsa ei ole hanan alla. Jonkun suuremman tahon on täytynyt pilailla hänen kustannuksellaan.

3. Kun olimme kolmen metrin päässä koneesta, havahtuu Aliisa siihen että tehdessämme sisään kirjautumista taisi jotain odottamatonta päästä sattumaan. Vierekkäisistä paikoistamme riviltä 26, yhtäkkiä toinen sijaitsikin (kuten pitikin) koordinaatilla 26F ja toinen 28E. 

4. Söimme tänään lounaan kahdesti. Ensimmäisellä kerralla pitkän supermarketin etsimisen jälkeen päädyimmen vesi ja patonki ostoksiin. Kun taas toisella kerralla, huhhu söimmekkin jotain paljon hienostuneempaa. Macaronseja siis. Päädyimmekin ostamaan niitä yhteensä kahdeksan kolmesta eri puljusta. Teimme tieteellistä makuvertailua ja tulimme yksimieliseen tulokseen voittajasta, joka löytyi Laudree-nimisestä supersuositusta putiikista ja sen kauniin violetin värisestä Blackcurrent violent macaronista.

5. Aliisan kynnet muuttavat muotoaan

6. Ne ainoat pohjoismaalaiset ketkä tänään tapasimme, nauroivat jutuillemme. Ensiksi Aliisan ruotsintaessaan hyvää "anteeksi, uskon että teidän pitäisi mennä toiselle puolelle tietä odottamaan bussia"-lausettaan, ja tämän jälkeen Aijan kommentoidessaan kuinka erän snäppäilevä pariskunta sopi hyvin yhteen.

Summa summarum.

Päivä oli aivan mainio. Illan ruoka oli hyvää, vaikka kielimuuri tulikin hieman ihannepitsan ja Aliisan väliin. Tässä todettakoon myös tämän olleen jo toinen vastaavanlainen kokemus tältä päivältä hänen sielulleen. Ainut asia mikä Pariisissa kiinnosti, kuumailmapallo josta tarkoituksemme oli tarkkailla maailman menoa ja näpsäistä hyvä kuva Eiffelistä murtui silmiemme edessä. Pitkän seikkailun päätteeksi, pääsemme paikalle vain todetaksemme tuulen yltyneen liian kovaksi pallon pysymiselle ylhäällä. Vielä kymmenen minuuttia aikasemmin näimme sen leijuvan iloisena ylhäällä. Mikä pettymys. Eikä pihalla edes tuullut. 

No mutta silti päivä oli mainio. Toivottavasti saamme myös pian mainiot unet täällä lentokentän lattialla.

Ps. Älkää ikinä aliarvioiko pipon ja sormikkaiden voimaa. Aliisa koki tänään pilkan osuvan omaan nilkkaan.

AI

Tosiaan vastassa oli Harald. Ei Harald Hirmuinen, vaan tosi mukava Harald. 

Vaikka ei nyt niin hyvin tunnettu, mutta ruotsalaistuneena tietenkin menin heille juttelemaan. Siinä hetki päiviteltiin sitä ettei kisoja näe kuin screeniltä ja että pojat päätti jatkaa matkaa takasin Malmöhön. Toivotin hauskat päivän jatkot muutamien naurujen saattelemana (koska olenhan aika vitsiniekka) ja niin menin mussuttamaan lounas banaaniani pähkinöiden kanssa kukkulalle, mistä mainiosti pystyi seurata naisten kamppailua kullasta. 

Kun tajusin jotain hätkäyttävää. Miksi en kysynyt kundeja mun mukaan After partyihin? Miten saatoinkaan olla niin tyhmä? No nykymaailmassa kaikkihan on käden ulottuvilla, toisin sanoen, puhelimen ulottuvilla. Joten laitoin heille viestin ja he kutsuivat minut seuraansa. Ja se olikin viikonlopun fiksuin teko.

Esther tuli, katsoimme kisat (screeniltä mutta aitojen sisältäXd), ostimme Alponsolle paidan, vaihdoimme Alphonson paidan isompaan, puhuimme pojalle jonka tyttöystävä otti aina valokuvia tuntemattomienkin vauvoista, sain nyrkistä päähän havitellessani ilmaisia vans-tuotteita, edellisestä sain myös pahoittelut..... Ja olin niin hämmästynyt kuinka maailman kovimman luokan skeittarit pysty kulkea alueella kuin ketkä tahansa normaalit ihmiset.

Miesten voittajan julistettua lähdimme nopsaa kohti junaa, fiksuina, sillä nythän pääsemme ilman ruuhkaa keskustaan. Ja niinhän me pääsimmekkin. Ja Esther vielä tarakkakyydillä asemalta. Onnekas hän. Vaikka se matka olikin hauska, junassa vaikutimme känniläisiltä koska olimme niin uupuneita ja pyörän selässä taas sen takia koska saimme ihmeellisen energia buumin. 

Plääninä oli hoitaa itsemme valmiiksi tunnissa ja lähteä jatkamaan matkaa juoksujalkaa kohti kotibileitä joihin kutsu oli käynyt. Tanja ja Esther oli melkein sietämättömän hitaita (Tanja siksi koska viimeisen launtain verukkeella pakotti itsensä mukaan ja Esther vain siksi koska hän on Esther). Odotin ja odotin ja odotin (ja hoputin). Syynä tähän oli se, että pojat oli jo pariin otteeseen kysynyt koska tuun ja lähettelleet kuvia beerpong-pöydästä joka tuntui erittäinkin houkuttelevalta peliltä siihen aikaan launtai-illasta. 

Otin pyörän allenni, tietäen olevani ryhmän hitain kävelijä, sillä enhän nyt halua olla se hikinen haisunäätä päästessämme vihdoin ihmisten ilmoille. Tämän oli ensimmäinen kerta, eikun anteeksi toinen kun lähdimme Malmön yöhön. Harald soitti ja sovimme näkevämme Moriskan pääsisään käynnin oikealla puolella. Vähän jänskätti lähteä kotibileisiin joista ihmiset ketkä kutsuivat minut, vain yksi näistä tunsi bileiden isännän sekä kutsuneista henkilöistä vain yksi tunsi minut. 

Mutta tästä muotoutuikin yksi kesän parhaista illoista:

-Pelasin beerpongia menestyksekkäästi

-Pelasin beerpongia en niin menestyksekkäästi

-Tutustuin aivan huippuihin tyyppeihin, Haraldiin ja Antoniin. Aivan huikeita

-Opin heiltä uusia (huikeita) tanssiliikkeitä

-Tanssin myös maailman parhaiden skeittareiden kanssa

-Puhuin ruotsia

-Sain kuulla kuulostavani muumipeikolta

-Join kaljaa.

-Join minttushotin. Jonka vuoksi Anton sekä minä koimme muistin menetyksiä

-Hukkasin ystäväni

-Nauroin

-Tanssin DJ-lavalla

-Lähdin vasta järjestyksenvalvojan kehottamana

-Hukkasin pyöräni

-En saanut kauan toivomaani falafelia extra valkosipulilla (tai ilman)

-Vastaan otin kuvan ritari Haraldista

Aamulla herätessäni myöhästyin jopa bussista jumittaessani katsomaan hauskoja snapchat videoita. Lähinnä muutamaa samaa, sillä ne olivat niin hauskoja. 

Pääsin lopulta BeachHouselle, ja minut tittelöitiin virallisesti nimikkeellä "useless person", joka teki "useless things". En päivän aikana saanut vaihduttua asuani työvaatteisiin, vesilasinani toimi vesikannu, Laure opetteli tekemään wrappeja minun puolestani, söin ruoan ilman salaattia sekä käytännössä ilman yhtäkään "terveellistä" ainesosaa, otin aurinkoa, olin hilpeä, kerroin hauskoja vitsejä sekä ennen kaikkea hehkutin valehtelematta ainakin 50kertaa kuinka huikea edellisiltani olikaan. 

En osaa määritellä mikä teki illastani niiiiin hyvän että vieläkin hymyilen kun ajattelen sitä. Ehkä se kuuluisa sana: seura. Tunsin positiivisen energian ympärilläni, sekä tervetulleisuuden ja sen ettei oikeasti tarvinut yrittää olla tippaakaan enempää tai vähempää kuin mitä onkaan. Halataan kun tavataan, ihmiset esitellään, nimet kerrotaan (tällä kertaa ei tullut mieleenkään valehdella olevani Katja), toiset otetaan mukaan niin kuin ne olisi ollut mukana aina. Toivoisin niin kovasti näkeväni samaa meininkiä Suomessa, niin kovasti. Ehkä siinä vaiheessa minäkin superpihistelijänä ostaisin muutaman kaljan useammin ja lähtisin istumaan iltaa uusien ihmisten ympäröimänä, kunhan ilmapiirin saisi näin lämpimäksi.

Suomalaisilla on vielä pitkä matka muuttamaan statustaan sulkeutuneena kansana. Saan aina kuulla olevani todella epäsuomalainen, josta olen tietyllä tapaa ylpeäkin. Olen ylpeä siitä, että uskallan avata suuni ja olla avoin uusille sekä erilaisille ihmisille ja kokemuksille. Tämän pitäisi jokaisen oppia. Niin tehdessään saattaa päästä jopa yllättymään.

Aivan kuten minä ja Ranska. Olin aina ollut ranskavastainen, vain sen takia ettei matkani Pariisiin olleet aina niin onnistuneita. Aloin karttaa koko kansaa. En pitänyt heistä, heidän maastaa tai heidän kielestään. 

Kesä tuli ja pakon alla tutustuin kahteen ranskalaiseen. Mitä kävikään? Lauresta tuli mun ykkösbuddy, ja monesti meidän ollessa vapaalla P-Wolf liittyi iloiseen seuraamme. Itku meinas tulla kun piti sanoa "moi moi, nähdään taas". Kukaan meistä ei halunnut että tulisi heidän aika lähteä, ei he enkä minä. Onneksi tosin minut on jo nimettu heidän lapsiensa englanninkieliseksi au pairiksi, jos vielä 20vuoden päästä olen sinkku. Joten silloin viimeistään tavataan. 

Vaikka nyt tiedänkin että rupean kyttäilemään tarjouslippuja Ranskaan. Sekä Sveitsiin, sillä siellä tullaan järjestämään vuosittaisen kokouksemme. Uudeksivuodeksikin kutsu kävi jo Barcelonaan, Umeånkiin on jo kyyti Gävlestä valmiina... Sekä olen mennyt lupaamaan, että ensi kesänä viimeistään on palattava tarkistamaan kaiken olevan kunnossa Malmössä. 

 

 

 

 

Toinen niin innoissaan oudosta tyttöteknoduuosta jotka ei osannu tanssia, toinen taas tekstaa läpi konsertin koska se oli kaikkea muuta kuin hyvää musiikkia. Tunnustan itse kannustavani jälkimmäistä.

 
 

 

 

 

 

 

 

Oli vaikee saada kuvaa niin kun silmä näki (tai sit näin harhoja) mutta leijoja oli ihan silmän kantamattomiin tuola 

 

Iloiset tytöt aitojen sisällä

 

 

 

 

Mun afterparty lippu :'Dd

 

Äää frenchie oli niin kultanen ja jätti mun palan ilman juustoa. Tosi ystävä.

 

Tanjan ja Lauren goodbye dinnerin alkupalat oli mielettömiä; vuohenjuustoa ja hunajaa!!!!

Tanjan viimeinen auringonlasku ennen kuin hän palaa alppien keskelle, jossa kaikkien (erityisesti Lauren) järkytykseksi hän ei näe "oikeita" auringonlaskuja

 

 

 

 

Äää hänen viimeiset hetket tällä terassilla

 

Okei tän kuvan perusteella ihan hyvä että on vikat

 

Mentiin venaan bussia Leolle ja Matthiakselle, löysin keittokirjan täynnä hyvän kuulosia reseptejä joista tää on yks.

 

Hahah päivän naurut. "Im puting some sand on your ass right now, okay?" En halua tietää mihin lehtiin tai nettisivuille noi kuvat oikein päätyy. Mutta tästä voidaan tehdä johtopäätökset, BeachHouse on nyt virallisesti muuttumassa BitchHouseksi.

AI

Pyhä jysäys sentään!!

Mulla oli niin hauska viikonloppu etten muista toista hetkeen. Hymyilen vieläkin kun ajattelen sitä. Joka kerta.

Koitti perjantai, jota emme päättäneet tuhlata kotona loikoiluun vaikka epävakaa sää siihen hieman kannustikin. Oli Malmö festivalien viimeinen päivä ja täten viimeinen mahdollisuus päästä maistamaan tätä paljon (ja tällä tarkoitan paljon) hehkutettua festivaaliruokana tunnettua ihanan rasvaista herkkua nimeltä langos. Unkarilainen erikoisuus, joka muistutti pitsaa tosin uppopaistetulla pohjalla. Ja kaikkihan sen tietää, että mikä tahansa maistuu hyvältä jos se on uppopaistettu. Joten tämäkään ei tuottanut pettymystä, varsinkaan jos valitsee vege langoksen valkosipuli ja oliivi täytteillä. Ja tottakai kyytipoikana toimi siideri. Iloinen Joe, tämän nimen tosin vaihtaa iloiseksi Aijaksi.

No ilta vierähti yllättäen ja semilyhyiden yöunien jälkeen oli taas aika herätä. Nyt nokkani kohteena oli Ribbonranta sekä sielä majailevat n.250 kitesurffaria valmiina matkaamaan Köpikseen ja takaisin. Olin tuttujen tapojeni mukaan hieman myöhässä aikataulustani, josta johtuen jouduin pyöräilemään kuin hullu yhtiäkseni paikalle ennen puoltapäivää ja odotettua starttia. Loistavien reisilihasteni ansiosta ehdin kuin ehdinkin paikalle ajoissa kuullakseni tämän kuulutuksen viittä vaille kaksitoista: "Hei kaikki kisaseuraajat, olemme siirtäneet lähtöaikaa tunnilla eteenpäin. Joten kisasireeni puhalletaan vasta kello kolmetoista."

No olin vähän kahden vaiheilla että mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Ykkössuunnitelmanahan oli koko ajan matkata Hyllieen, tai tarkemmin sanottuna sielä sijaitsevaan uuteen skeittiparkkiin jonka nimi saattoi olla Krosbackan (en jaksa tarkistaa mutta jotain tohon suuntaavaa se ainakin oli). Well anyway, viisaana katsahdin tässä vaiheessa puhelinta ja siellä oli viesti ystävältäni Gustavilta. Hänkin oli holleilla, mahtavaa. Ennen kun huomasinkaan ympärillä olikin paljon tuttuja: Eric, Fanny, Stefan, Björn, Martin....

Siinä aikamme kauhisteltiin kuin muutama tyyppi foil-leijoineen (ja tosiaan kyllä kaikki normaalitkin leijat) vaikeroi ylöspääsyssään. Ekaa kertaa pelotti olla lähellä kun jengi launchas. Narut meni sielä täällä ristiin rastiin ja kun tuuli oli niin huono, ei voinut tietää mihin suuntaan pitäisi juosta, ettei saa leijaa päähänsä tai naruja kaulan ympärille. 

Mutta pakko kyllä myöntää että oli se ihan uskomaton näky nähdä. Niiiiiin paljon leijoja, käytännössä niin kauas kun pysty nähdä avomerelle niin kaukana näki leijojakin. Se oli aivan uskomattoman kaunista. Kaikki erivärisiä ja kokosia, eri etäisyyksien päässä ja ja ja... Kaikkien pitäis päästä näkemään se näky.

Sieltä sitten tuttujen startin jälkeen lähdin nopeasti kohti juna-asemaa uljaalla ja luotettavalla ratsullani. Ostin lipun juoksin oikealle raiteelle ja kuulin taas viivytyksestä kertovan kuulutuksen; tai siis tällä kertaa peruutuksesta kertovan sellaisen. No ei siinä mitään seuraava lähtee 20min päästä, joten voin ihan hyvin mennä kuolaamaan kaikkia niitä cooleja aikakausilehtiä mitä Pressbyrosta oikein löytyykään. Vegeruokalehtiä, askartelulehtiä, valokuvauslehtiä, surffilehtiä, valitut palat-tyylisiä lehtiä... Voisin ostaa ne kaikki. Mutta tiedän etten saisi aikaiseksi luettua niitä vaikka nyt niistä niin innoissani olenkin. 

Yhtäkkiä olikin aika suunnata junalle. Matka kohti skeittaajan elämääni sai alkaa. Pääsin kauppa seikkailuni (seuranani kaksi yllättävän coolia aasialaista), epätietoisuuteni oikeasta reitistä sekä oudon jonottelun jälkeen itse paikan päälle. Vastassani oli tuttu naama heti astuessani sisälle, ja ei he eivät olleet nämä kaksi aasialaista, joilla tuntui olevan melkein liiankin samanlaiset suunnitelmat kuin minulla. Vaan.... Harald!!!! Ja hänen kaveruksensa. 

AL

Ai että mä tunnen itteni välillä fiksuks. Esim juuri tällä hetkellä kun istun eri junassa mihin oli tarkotus hypätä. Mutta, en kuitenkaan väärään suuntaan menevässä junassa vaikka jotkut saattaisikin niin kuvitella. Fiksuna vaan otin myöhässä olevan junan kohti hamburggia joten mä olen siellä aikasemmin kun seuraava juna ja tällä tavalla sain lisä aikaa vaihtoon! Hah! Ketkä lienee mut kasvattaneen. Istun myös vaunussa mitkä on vaan varauksen tehneille, mutta niinhän oon mäkin. Vaikkakin siihen seuraavaan junaan :-D mutta nyt palataan aikaisempiin tunnelmiin. Oli vaan pakko päästä vähän leveilemään, kun ei oo edes ketään muita reppuihmisiä tässä vaunussa. Enkä tolle bisnesmiehelle edessä viitti rupee kehuskeleen. Sillä vois mennä pupu pöksyyn.

Huvittavaa miten edessä istuvalta ilmeisesti pojalta (ainakin ipadin taustakuvana olevan vähäpukeisen tytön perusteella) voi oppia monta asiaa ilman edes näkemättä hiuksen hiusta tai aitoa ihoa. Nimittäin ikkunan kautta. Ensiks hänen avulla tajusin että junassa tosiaan onkin pistorasiat, ensimäinen plussa. Ja toinen plussa että sain myös selville täällä olevan wifin. Kuitenkin miinus siitä että en osaa laittaa sitä päälle. Edes vaikka seuraan juuri saamamme tiedon mukaan ehkä thaikkupojan näppäriä nörtteilyjä. 

Viimeiseen viikkoni saksanmaalla kuului muunmuassa 

-pyörävarkaus ja siitä tylysti kertomatta jättäminen

-tyhmä poika joka luuli suomessa puhuttavan englantia 

-vahingossa festareille joutuminen

-vegeily

- ja ei niin vegeily pekoniburgereilla

-suomi julkkiksen kohtaaminen kadulla

-mahdottomuus löytää 2 internettitöntä kamua varsinkin kun oma crediitti on loppunut. Elikkä jos joku nyt kysyy multa onko mahdotonta löytää kaveria berliinistä ubahn asemalta sopimatta aikaa. Mä vastaan että totta helevetissä

-kastumista

-krokotiilin kyyneleitä

-hihittelyä

-sunnuntaikaraokeilua

-puistotreffit

-pippurisumuttumisen omistamista

-vodkashotteja flunssaan

-saksan puhumista

-valkokuvaautomaatteja

-spraymaalaus haaveita

-ihmetyksiä

-pokemoneja

-vahinkolaulamista bussissa

-suomalaisten myötähäpeää 

-happy houreita

-lintulapsen vanhemmiksi tulemista

-salmiakkikauppa

-uuden reissun lippuostot

-tamppooni vallankumous

-apinabaari

-puutarhurointia

-skeittailua kattellessa

-pilvihajuja haistellessa

-street food thursday taivaassa

-poseeramista

Ja todella todella paljon naurua, iloa ja hymyä

Paljon sitä vaan kerkee jos haluaa kerkee.

Juurikin tällä sekunnilla olen metsien ja niittyjen ympäröimänä jossain päin aika lähellä kuitenkin berliiniä. Suuntaa en tiedä mutta kohde on Hannover josta jatkoyhteys kohti Hamburgia (haha) ja sieltä vielä viralliseen kohteeseen elikkä tietysti köpiksen mutkan kautta AIJA ja sieltä takaisin köpikseen. 

Työpaikkailmoitus: ahkera, hyväkuntoinen, luotettava, hauska, kompromisseja tekevä, uhrautuva, joustava, spontaani ja mielellään hyv näk rinkan kantaja etsinnässä. Palkaksi lupa katsoa mun naamaa ja ehkä välillä vettä, ja purkka, ettei tuu nälkä. 

Olisin periaatteessa voinut miettiä siinä vaiheessa kun ostin kaikkea hienoa ja uutta että mahtuukohan ne reppuun. Nimittäin 70litraa vaatteita ei oo mikään kaikista kevyin lasti kantaa. Vaikkakaan vaikka laitoin kaikista isoimmat ja painavimmat taktisesti matkavaatteiks. Ei siltikään. Nyt mä ymmärrän miltä aijasta tuntu ausseissa kun Aija sai (huom sai) kantaa suurimmaks osaks meijän yhteisiä kamoista ja sillä oli rinkka repeemistä vailla täynnä. Ja mulla kans, löysäämättä yhtään remmiä :-D haha. Isosiskon velvollisuus, harmi.

Tässä istuskellessa tuli mieleen että olis ehkä ollu ihan hyvä ostaa jotain evästä matkaan. Tai edes vettä. Onneks on purkkaa. Ja oon myös kuullut että ilmaa syömällä katoaa nälkä

AL

Juurikin tällä hetkellä istun varmastikkin tylsimmän ihmisen vieressä jonka oon koskaan tavannut. Istun siis Kreuzbergissä Bastard kahvilan edessä olevalla terassilla. Varsinaisesti en oo tavannut edes tätä kyseistä henkilöä vaan tämä kyseinen ihminen istuu mun vieressäni sillä tai siis minä istun hänen vieressä sillä kahvila on muuten tupoten täynnä. Tällä kyseisellä tytöllä on ilmeisesti poikaystävä istumassa vastapäätä joka ei vaikuta ollenkaan niin tylsältä kun tämä negatiivista tunnelmaa levittävä tyttö. Pelkkä tän tytön ääni saa mut melkein masentumaan ja ärsyyntymään itekin. Mutta myös jos vilkasenkaan siihen niin hänen väärinpäin oleva naamansa saa munkin naaman kääntymään. Hänellä ei oo mitään muuta asiaa poikaystävälleen kuin valittaa jostain heidän kaveri maxista kuinka hän haluaa lähteä aikasemmin lentokentälle koska on ruuhkaa. Muuten he näpräävätkin puhelimia eivätkä puhu toisilleen. Mutta tiiättekö kun joillain ihmisillä on niin aneeminen ääni että tekis mieli lyödä puupalikalla että niistä sais jotain irti. Toivottavasti anniina tulee pian niin en joudu ottaa vaikutteita tästä tytöstä. Nytten he keskustelevat jostain negatiivisesta energiaa luovasta baarista. En oo varma onko se baari negatiivinen vai vaan ihmiset jotka siellä oli? Jaa a, veikkaisin kuitenkin jälkimmäistä.

Nyt vaan toivon että mun ruoka tulisi pian enkä joutuis kuunnella noiden tylsiä juttuja enään yhtään kauempaa. Toivottavasti musta ei koskaan tuu tollasta.  

Aamu huipentui tilanteeseen jolloin minun joka tilasi 5minuuttia myöhemmin aamupala tuli ennen heidän :-D siinä vaiheessa heidän reaktioita katsellessa alkoi ihan naurattamaan. Mutta ei enään siinä vaiheessa kun laskua maksaessani tajuttiin tarjoilijan kanssa että he maksoi mun pikku ostokset ja minä vahingossa heidän.... Onneksi oon viaton mutta tykkäsin vielä vähemmän heistä. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin 

AI

Olen ollut ärhäkkä.

Tänään sekä eilen.

Epäoikeuden mukaisuus on epämukavaa.

Tää paikka on ollu paljon enemmän mitä oon osannu odottaa kaikilta muilta kannoilta paitsi siitä mikä tulee kitesurffaukseen. Olin sanoin kuvailettoman onnellinen ennen tänne lähtöä ja vielä kesän alussa siitä ajatuksesta, että näihin aikoihin vuodesta painelisin menelemään tuulen mukana pitkin rantaviivaa leijani kanssa ruotsia puhuen (okei se on se toinen ainoista epäkohdista mitä oon löytäny). Mutta ei. Oon tässä nyt odottanu vuoroani yli kaks kuukautta, enkä vieläkään oo päässy nouseen laudalle.

Eiköhän silloin kun oon kaks päivää poissa maisemista (joka on todella vähän verrattaen siihen kuinka paljon nää muut reissaa ja viettää aikaa kaukana meijän biitsiltä) niin ohjaajat taipuu opettaan meitä. Ja sitten kun palaan veteen pääsevät vain ne jotka olivat paikalla tällä kyseisellä kerralla, tai vaihtoehtoisesti voin mennä veteen kattoon kun ne surffaa. 

Kysymys kuuluu: miks mä haluisin mennä veteen katsomaan ja oppimaan väärin, kun näillä tyypeillä ei oo hajuukaan mitä ne on tekemässä? Hmmmm... En miksikään. 

Eikä siinä mitään jos ois sen verran solidaarisuutta, ettei yhteisessä ruokapöydässä tarvisi hehkuttaa kuinka he on kehittyny ja kuinka teki tätä ja tätä ja tätä vedessä. Ei. Se tuntuu olevan nykyään ainut puheenaihe. Sen takia jouduin tänään karata yksin luonnon keskelle kuuntelemaan vaan ja ainoastaa lintujen laulua sekä kalojen pomppimista, pois kaikesta mikä muistuttaa siitä ettei mua päästetä veteen koska kaikki tietää et oisin kuitenkin paras. Muahahaha.

Se oli kyllä hyvä idea. Sain mielen rauhotettua. Mutta pakko kyllä lisätä vielä yks negatiivinen asia tähän negatiivisuutta hohkaavaan postaukseen. En pystyisi enää kauaa enempää asumaan Tanjan kanssa, tänään ois tarkotus sen veljenkin ilmaantua paikalle. Saa nähdä mitä tästä oikein tulee. 

 

 

 

 

Hahahahah. Tarja Muumi. 

Olin kattelemassa wakeboardin avoimia kisoja. That was niceeeeeeeeeee, vaikka satokin ja ärsyttävä mustamies tuli jutteleen mulle ärmyen siitä että enkö muka osaa ruotsia ja miks en voi jäädä sen kanssa sateensuojaan. En voi, koska sun seura ei paljon kiinnosta. Poljen mielummin sateessa. Tämä tapahtuma sattui siis sen jälkeen kun tulin ulos yhdestä niistä yleisistä käymälöistä, joita Aliisa "KinkkuAllen" Aakula täällä on aikaisemmin hehkuttanut.

 

 

 

"I don't want snaps anymore!!!"

Valokuvan alalaidassa sijaitseva juustopiirakka onkin paremmalta nimeltään yllätyspiirakka. Ennen kun tulin paikalle Laure oli ilmeisesti jotenkin onnistunu kaatamaan ruokapöydän, jonka seurauksena kaks juomalasia rikkoutui. No piirakkakun oli jo pöydässä niin onhan se syötävä, joten jengi sit päätti edelleen syödä tän ällötyksen. Otetaan ne lasinsirut vaan pois siitä. Nekun aina kaikki näkyykin silmällä.

 

 

Mun hermoloman kohteeksi valikoitui bucket listalla ollut Dalby Quarry. Ja se olikin aika magee paikka:

 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

Oon ens kerralla positiivisempi. Mahdollisesti.

Terveisin: Grumpy Cat