lapset herätkää
Itsehän tosin heräsin jo puoli viidelta.
Ensimmäinen kokonainen päivä on nyt takanapäin, ja siitä tulikin hiukan erilainen mitä osasimme odottaa herätessämme kukkojen kiu'untaan ja lehmien ammuntaan.
Nukuttin oikein erinomaisesti vaatimattomassa kerrossängyssämme hyttysverkkojen alla. Alkuperäinen suunnitelmahan oli nukkua teltassa, mutta kovien sateiden vuoksi nämä olivat lilluneet vedestä. Saimme siis ilmaisen upgreidauksen omaan huoneeseen, jossa kuivien sänkyjen lisäksi mukavuuksista löytyy mahdollisuus ladata puhelinta sekä kattolamppu (unohdimme tyystin Aliisan kanssa taskulamput pois pakkauslistaltamme, virheistä oppii ja jatkossa se varmasti tulee sieltä löytymään).
Jatkoimme teeman mukaisesti vaatimattomalla aamupalalla, Aliisalle suolapähkinä-maissi sekoitusta ja minulle auringonkukansiemeniä taateleilla. Mandariineja kovasti olisi tehnyt mieli, mutta viimeinen jäljellä ollut kilo vietiin pois käsistämme Punta Canan heinäkattoisen lentokentän maahantulotarkastuksen viimeisessä osassa erittäin huvittavan ja hyväntuulisen miehen toimesta. Epäilen erityisen hyvän tuulen johtuvan siitä, ettei hänen tarvitse enää lähteä ostoksille sillä jokin muukin oli joutunut jättää mandariininsa tiskille.
Saatuamme pähkinät ja siemenet poskeen päätimme, että nyt on maksun paikka. Otimme pankkikorttini ja marssimme kohti hengailu-aluetta. Vastassamme oli hostellin ainoan dormin väki, ja muutama muukin palloilija. Oli aika tehdä tuttavuutta.
Selvisi, että hostellin omistajapariskunnan lisäksi sielä työskenteli workaway:nä italialais-moldovalainen Katia. Sweitsiläinen Katja, liettualainen tyttö (nimeä en muista, mutta hän työskenteli kokkina; puhui seitsemää kieltä; ja oli 27 vuotta vanha), jokin poika kenestä en muista yhtäkään faktaa, sekä meidän kanssa samalla shuttlebussilla tullut liettualainen mies istuivat huoneessa sulassa sovussa.
Hetken jutustelujen jälkeen valkeni, että käytännössä kaikki hostellissa sillä hetkellä majoittuvat olivat lähdössä retkelle. Me tahdoimme myös. Kissakuiskaajana tunnettu Aliisa päättikin kysyä onnistuisiko tällainen ratkaisu, ja pian normiauton tilalla olikin minivan. Suunsa avatessaan toimii muutkin asiat, sillä kunnollinen aamupala saatiin edellisiltana lähteneiden left-overeista miksattuna pihasta löytyvillä yrteillä ja limellä.
Ensimmäinen stoppi oli kaakao- ja kahviplantaasille. Pääsimme maistamaan erinomaisen (ja makean) kahvin lisäksi tuoretta kaakaota sekä muutamia muita variaatioita näistä tuotteista. Tuorekaakao olikin hauskan makuista, ulkokuori oli valkoista makeaa limaa ja sisältä löytyi tuhu lila papu. Täältä puhuvien papukaijojen ja käärmeillä vuoristettujen miehien saattelemana jatkoimme (hitaasti mutta varmasti, välillä työntäminen ei ollut kaukana) ylös-alas menevää tietä tämän maakunnan suurimpaan kaupunkiin lounaalle.
Aliisan lounaslautaselta löytyi 240peson (about 5euroa) edestä kalaa, ranskalaisia sekä papuja riisillä. Kun taas minä päätin antaa makuhermoilleni nautittavaksi ruokabanaaneja punasipulilla, jutzua (enhä se oli sen nimi, perunan sukulainen anyway), papuja riisillä sekä parasta papukastiketta mitä olen koskaan ikinä milloinkaan maistanut. Tästä tosiaan pulitin 100pesoa, joka vastaa alle kahta euroa.
Sulatimme ruokaa automatkan verran. Seuraava pysähdys kun oli luolauinti kristallinkirkkaassa vedessä, jota ei nähnyt ilman taskulamppuja, koska luola puolestaan oli pilkkopimeä. Sukeltajien poistuttua sinne laski myös ihmeellinen hiljaisuus, jolloin ainoat kuulemamme äänet olivat lepakkojen tuhina katon rajassa. Enää en ihmettele miksi ihmiset vetäytyvät luoliin meditoimaan.
Mutta järkytys luolasukellukseen puolestaan kasvoi. Onhan se ihan hullujen hommaa lähteä monen tankin verran tunkemaan itseään ahtaisiin käytäviin tietäen riskin sen tukkiutumisesta. Pohdin myös moneen otteeseen mitä sukeltajat tekisivät taskulamppunsa patterien loppuvan kesken sukelluksen, varapattereita kun he tuskin kantavat mukanaan.
Viimeinen pysähdys retkellämme oli Bayhibe, josta löysimme paikallisia ystäviä. Emme halunneet pitsaa, jota kaikki muut päättivät tilata joten lähdimme etsimään colmandosta, colmarandosta, colmarandista... en ole varma miksi niitä nyt sanottiinkaan, mutta paikallinen kulmakauppa kuitenkin mistä löytää kaikkea hyödyllistä. Ja niitä löytyy joka kulmasta.
Musiikki raikui yhtö kovaa kuin paikallisen ystävämme Andyn bassot (jota naapurit kuuleman mukaan pyytävät aina hiljentämään) tilatessani espanjaksi ison veden, hedelmiä kun ei valitettavasti ollut saatavilla. Kävin tilaamassa paikallisen vihiksen, joka piekseekin mennen tullen suomalaiset versiot.
"Sin carne"
"Sin leche"
"Sin queso"
"Sin nada"
Aliisa löysi hyvänsävelen Andyn kanssa, ja pääsi jopa tanssahtelemaan regettonin tahtiin hänen opeissaan. Opimme myös pitkän selvityksen jälkeen, että Dominikaanisessa Tasavallassa autoa saa alkaa ajaa kahdeksantoista vuotiaana, sekä kova ääninen musiikki on kova juttu (joka on kyllä tullut huomattua). Facebookin puutteessa Aliisa heltyi antamaan puhelinnumeronsa, jotta Andy voi kuukauden päästä kysyä onko Aliisa nukkunut hyvin.
Pian jatkamme matkaa Boca Chicaan. Kartalla matka ei näytä pitkältä, mutta päästäksemme sinne tulee meidän matkata ensin lähellä olevaan isoon kaupunkiin pikku kylästämme, josta jatkamme jatkamme maan pääkaupunkiin Santo Domingoon. Täältä puolestaan otamme joko Uberin tai uudestaan guaguan. Matkaan lähtee sweitsiläinen tyttö (toivottavasti ei tarraa meihin takiaisenlailla), sekä liettualainen poika joka tosin jatkaa matkaansa vielä pohjoisen surffikaupunki Gabareteen.
Tänään haluan ostaa papayan. Se on yksi tämän päivän varmoista suunnitelmista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti