Saavuimme siis pitkän bussimatkan päätteksi paikallisen bussiyhtiön linja-autoasemalle, jonka jälkeen päämääränä oli löytää toisen yhtiön asema päästäksemme toivottuun päämäärään, eli turistihulluutta Punta Canan ympäristössä.
Lähdimme rauhassa kävelemään, yrittäen pysyä paikallisten tahdissa isoja teitä ylittäessä. Kukaan autoilija kun ei tuntunut noteeraavan suojateitä ja tieliikennesuunnittelija oli unohtanut laittaa valot kävelijöille. Onneksi olemme ripeäkinttuisia niin päättäessämme ja suoriuduimme tehtävästä kohtuullisin arvosanoin.
Olimme luovuttaneet jo nopean vaihtomme suhteen, kunnes tajusimme olevamme lähellä seuraavaa etappia ja aikaa lähtöön löytyi kellosta vielä runsaan vartin verran. Yritetään. Kyllähän me nyt siihen keretään.
Siitä lähtikin päivän kovin urheilusuoritus käyntiin. Ensin reipas kävely muuttui pikakävelyksi, jonka jälkeen tämä taas on-off tyyppiseksi juoksuksi vajaan kolmenkymmenen asteen lämpötilassa paikallisten huutelujen kannustamana ja vielä kaikki roinamme selässämme. Onneksi olimme kuitenkin lämmitelleet heti aamutuimaan rinkkojen kanssa kävelyä reippaillessamme muutaman kilometrin verran auringonnousun aikaan.
"Juostaan juostaan. Me ehitään siihen!"
"Okei, ei me ehitä."
"Me ollaan ihan lähellä. Pari korttelia enää, nyt mennää!"
"Ei me päästä tästä tiestä yli, luovutetaan suosiolla."
"Kello on jo minuuttia vaille."
"Se on kun kääntyy tästä vasemmalle, nyt täpöö!"
"Tuola se bussi on!!!! JUOSTAAN!!!"
Ja bussihan sielä olikin. Viittoi sisään, ja mehän ryntäsimme. Kuski pälättää espanjaa, ymmärrämme ainostaan sanan matkalippu. Mitäköhän hän selittää? Ja miksi olemme ainoat matkustajat koko bussissa? Aivan sama, me ehdimme ja muulla ei väliä.
Tunsimme itsemme voittajiksi. Löimme yläfemmoja hikisinä, mutta onnellisina ja hymyilimme kuin hullut. Kannatti juosta.
Tämä onnen tunne vaihtui pian taas suureksi hämmennykseksi, ja itsensä ruoskinnaksi espanjan opettelun laiminlyönnin suhteen. Ajamme risteyksen yli, jonka jälkeen pysähdymme. Kuski puhuu ja puhuu, kaikki mitä ymmärrämme on että lippu pitää ostaa ja jotakin kolmesta. Miksi kolme? Kello on nyt yksi, matkaajia kaksi ja lipun pitäisi maksaa 400pesoa; joten miksi hoet "tres" "tres"?
Pian totuus valkeaakin. Myöhästyimme bussista, johon luulimme ehtineemme ja olimme kaksi tuntia etukäteen siinä, jolla lopulta tulimme matkaamaan. Ei siinä auttanut muu kuin viskaista reppu niskaan, ja lähteä tutkimusmatkalle Christofer Columbuksen veljen perustamaan kaupunkiin.
Lähdimme kävelemään rannan suuntaan, ihailimme meille mysteeriksi jäänyttä suurta ja upeaa rakennusta kun yhtäkkiä rivistössämme seisoi kolme ihmistä kahden sijasta. Joukkomme jatkoksi oli tullut Key; Punta Canasta kotoisin oleva poika valokuvaaja poika joka puhui englantia mui poco.
Ensin oletimme hänen auttavan meitä teiden ylityksissä (trust me, se ei ole niin helppoa kuin luulisi), mutta hän tulikin kauhistelemaan kanssamme sitä roskien määrää joka Playa de Güibian rannalta löytyi. Jaahas, hänestäkö tuli paikallisoppaamme?
Aliisa toimi puhemiehenä, kuten yleensäkin vieraiden tullessa meille puhumaan. Hän on sosiaalinen luonne. Key ohjeisti meidät mukavaan ravintolaan, morotteli, ja lähti jatkamaan omaa matkaansa.
Istuimme alas ravintolan terassille ja rupesimme selailemaan listaa. Etsin sanoja, jotka tiesin ja joidenka perusteella pystyisin muodostamaan kuvaa annoksen sisällöstä. Ihmettelin Aliisan espanjan kielen taitojen kehitystä, kunnes selvisi hänellä olevan englannin kielinen lista. Kai olen jo niin ruskea, että menen paikallisesta läpi.
Päädyimme tilaamaan smoothiet. Joimme ne nopsaa, jottemme uudelleen myöhästyisi bussista. Vessassa on kuitenkin aina varmuudeksi hyvä käydä, ja tämän ohjenuoran mukaan toimimmekin. Emme vain osanneet odottaa myrkyn puhkeavan tämän kaksi minuuttisen aikana.
Kyllä. Ilmi myrsky oli puhjennut. Miksi. Miksi nyt.
Se oli silti lähdettävä tarpomaan. Ulko-ovilla Aliisan pysäyttää ovimies sanoen: "Your boyfriend is on the beach". Öööö. Siis kuka on rannalla? Ovimies toistaa lauseensa. Hyvä on, kiitos tiedosta. Taidammekin siis mennä toista reittiä.
Enpä muista koska olisin viimeksi kävellyt noin kovassa vesisateessa. Tiet tulvi ja kengissämme olisi voinut uida. Onneksi emme ole sokerista.
Pääsimme vihdoin bussiasemamme huudeille, ja päätimme napata mukaamme maailman pienimmän pitsan (vielä puokkiin) maailman toimeliattomimmasta pitseriasta. Ehkä hidastelu oli kostona sille, että kastelimme koko ravintolan. Märkyydemme määrästä saattaa kertoa Aliisan hupparin vettä tiputtelevat hihat, sekä se että jouduin käydä ulkona puristamassa vedet hiuksistani.
Onneksi saimme pitsamme ympärille kuitenkin muovipussin. Ja ai että, se maistuikin hyvälle vihdoin päästessämme matkaamaan kohti itäisiä rantoja ympärillämme pyyhkeet, korvissa musiikki ja jaloissa villasukat. Eipä tosiaan muutaman tunnin pysähdys pääkaupungissa ollutkaan niin tylsä kuin aluksi ajatelimmekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti