Ensitöiksemme nappasimme matkaan mukaan espanjalaisen pariskunnan ja suuntasimme paikalliselle torille. Matka tänne ei ollut aivan helpoimmasta päästä, mentiin ylös ja alas sademetsän keskellä sekä ajettiin halki riisipeltojen. Perille päästyämme en siis yhtään ihmetellyt ettei paikalla näkynyt ketään muita länsimaalaisia. Harva kauppiaistakaan osasi englantia, joten siinä sitä vaan hymyiltiin puolin ja toisin.
Osa paikallisista tosin yritti kommunikoida eleillä, millä viesti meni ehkäpä helpointen perille:
"Maista, maista" --> Tungen tuotteen käteen ja esitän syöväni
"Väistä nyt prkl" --> Mutisen ja tökkäsen takalistoon
"Tämä maksaa 20 000Rp" --> Näytän 20tonnin seteliä mutta hyväksyn 11 000Rp koska en osaa englantia
Hämmästyin kuinka rennosti osattiin ottaa kuolleet eläimet lojumassa pöydillä ja kaikki se haju mikä niistä lähti. Esim. kala tai shrimp paste tai niiden hajun yhdistelmä. Sekä nähdä kanat osittain vielä silmät auki ja hieman untuvaa siivissä. Ei niin mukavaa aistittavaa. Mutta ehkä sitä alkaa tajuamaan mikä on oikeaa elämää, ja ettei kanasuikale paketteja tosta noin vaan puista noukita.
Torielämän nähneinä ja siitä karaistuneina otimme suunnan kohti kokkaustukikohtaa, toisin sanoen Pemulan Balia. Aluksi käveltiin puutarha kierros ja poimittiin kaikenlaista tärkeää mitä käytettiin sekä oltiin käyttämättä meidän keitoksissa. Opittiin myös uutta yrteistä ja vihanneksista mitä löydettiin kierroksen aikana, kuten miksi sahrami ol Balilla niin halpaa tai se ettei kannata sekoittaa Balilaista ja normaalia inkivääriä keskenään.
Kokattiin yhteensä kahdeksaa ruokalajia, ja voin taata että vatsassa tuntuu. Ensin valmistimme sapuskamme ja sitten söimme sen, tämä jatkui ja jatkui ja jatkui. Ruoka oli tajuttoman hyvää (paitsi Balin versio kebakoista) ja aina sitä jotenkin upposi. Loppupeleissä ruoka oli semikevyttä ja terveellistä, jollei sitä älytöntä määrää palmu/kookosöljyä lasketa leikkiin mukaan. Ehkä sen takia sitä pystyi aina ottaa lisääkin.
Oltiin Aliisan kanssa aina välillä vähän kuutamolla siitä mitä meidän ois pitänyt olla tekemässä. Ehkä siitä johtuen, aina meidän ruoille tultiin näyttämään mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Onnistuttiin melkein kaikessa mitä tehtiin niinkin hyvin (ainakin omasta mielestä), että tekisi mieli perustaa oma indonesialainen ravintola. Sielä tarjoiltais vaan näitä muutamia ruokalajeja ja se ois joka päivä täyteen buukattu, totta kai.
Ps. Oltiin eilen superhauskan "Don't worry" -kuljettajan kanssa kiertelemässä Ubudin lähiympäristöä. Hän oli niin kova puhumaan, että lähtö itse parkkipaikaltakin kesti 20minuuttia.
Käytiin katsomassa puunveistäjiä, maalareiden ateljeeta, vesiputousta....
Sekä käytiin myös maistelemassa maailman kalleinta kahvia mistä Arja puhui jo meidän ollessa ensimmäistä viikkoa Australissa. Kyseinen kahvi valmistetaan erään kissaeläimen, Luwakin, kakasta.
Ensin se syö kahvipapuja, josta seuraa luonnollisesti niiden ulostaminen. Tämän jälkeen odotetaan jätteiden kuivumista auringossa, että ne voidaan kuoria, paahtaa, hienontaa ja siivilöidä. Sen jälkeen kahvi on suodattamista vaille valmis.
Samalla saatiin maistella heidän muutakin juomavalikoimaa, mitä löytyikin runsain mitoin sekä kahvia että teetä. Aliisa päätti, että kerran kun nämä herkut ilmaiseksi lähtee, niin maistamme kaikkea. Niinhän me sitten teimme.
Pian meidän edessä nökötti kymmenkunta kuppia juojiaan vaille, pidimme arvosteluraadin ja maistoimme aina yhden kerrallaan ja jaoimme siitä kokemuksemme.
Se oli aika hupaisaa.
Voisin mennä uudestaankin, vaikken mikään kahvinrakastaja olekkaan.
Paitsi vanilijakahvin, vanilija sopii kaikkeen.
Pps. Lisään kuvat huomenna, nyt väsyttää. Öitääääääää!!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti